Viikate heiluu

Zürich, olet kuollut. Tuntuu, etten ole ikinä asunutkaan siellä. Olen taas normaali itseni enkä enää kiitä tuhannesti saamastani tekstiviestistä, kosketa keskustelun lomassa spontaanisti ihmisiä, hoe heidän nimiään tai kättele. Elämäni on tästä eteenpäin tylsää, koska nyt on pakko idiootin viitta harteilta ja alkaa välittää asioista. Mutta ei auta, sillä sveitsi-elämäni taottiin juuri lapiolla kuoliaaksi.

Kaipaan sitä tunnetta, kun saan heittää tyhmän katseen ja olla niin totaalisen tietämätön. Haluan päästää ihmettelevän äänteen silmät pyöreinä. Haluan! Tämän jälkeen tahdon nyökyttää päätäni pienellä hymyllä ja sanoa ”Ja, ja”. Tahdon todella! Jouduin tämän takia jatkuvasti epämukaviin tilanteisiin ja kerran todella erikoiseen tapahtumaan lenkkeillessäni, mutten siltikään vaihtanut perusvastaustani ”Nein, nein” –muotoon, sillä haluan olla positiivinen.

Kaipaan saksan kieltä. Minun äidinkieleni on saksa ja pystyn ilmaisemaan kaikista syvimmät tunteeni parhaiten saksaksi. Pidän lisäksi nykyään sveitsin saksasta, kurkkuärrästä ja hoopoista sanoista. Sveitsin saksan sanat ovat lapsekkaita, hölmöjä, vähätteleviä ja toheloja. Ei kurjia ja ilkikurisia vaan pieniä ja harmittomia.

Tahdon nauraa naiiveille sveitsiläisille, jotka eivät oikeasti ymmärrä todellisesta elämästä yhtään mitään. He elävät maassaan pienen kuplan sisällä omassa ekosysteemissään. Heidät on kasvatettu laumaksi, jossa jokainen auttaa toistaan ja kukaan ei huijaa ketään. Jos barbaarit ulkomaalaiset tulevat ja huijaavat, valehtelevat tai juovat liikaa alkoholia, he hämmentyvät. Jos joku tyhjentää ja helpottaa oloaan aidan yli pitkän illan päätteeksi, pysähtyy joka toinen ihminen kysymään, onko kaikki hyvin ja ovatko henkilön ystävät lähellä. Identtiset keski-ikäiset kaksoset kauhistelevat tapahtuvaa ja alkoivat avuliaasti kaivaa ”pilleriä” kassistaan, jonka tulisi auttaa. Haluan osaksi tällaista yhteisöä. En halua kävellä kylmästi vain ohi, jos joku on juonut liikaa, vaan haluan välittää ja antaa pillerin. Se on lähimmäisenrakkautta. Mistä edes näitä pillereitä saa, joilla kaikki huolet ja paha olo katoaa?

Minut täytyy pitää tiukan kurin alla, niin saan jotain aikaan. Viha ja pelko ovat ainoat minua eteenpäin ajavat asiat. Muuten saatan vain tuijottaa kattoa ja mietiskellä tulevan talven maastohiihto-maailmancupia. Sinne meni Barbara ja tiemme eivät enää kohtaa. Kuka liimaa post-it –lappuja oveeni ja ohjeita ympäristööni?! Olen lohduton.

Nyt olen kuollut. Tässä tää nyt oli. Nyt yllätyksekseni tuntuu jo, että on välillä hyvä olla Suomessa. En tahdo elää jatkuvaa Woher kommst du? –elämää. Mutta ulkomaille palaan. Luultavasti Kiinaan.

Täytyy pohtia, mitä teen tämän blogin kanssa, sillä ei ole enää sama asia kirjoittaa, kun nousen kolmantena päivänä kuolleista. Ja mistä edes kirjoittaisin? Kuinka vihaan Turkua ja sen kieltä? Katsotaan.

Voihan vittu, eksyin Alpeille ja minua täytyy auttaa.