Piste

Ei. Minun on pakko kirjoittaa jotain syvällisempää vaihtovuodestani. Ei auta; olen syvällinen henkilö kuten kämppikseni minulle sanoi. Suomessa minulle ei sanota, että olen syvällinen ja pohdiskeleva, joten tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olen henkevä vain saksaksi. Pidän lauseet lyhyinä ja yksinkertaisina ja puhun vain asiaa. En kerro päivän tapahtumista, jos en ole valmiiksi niitä bussissa itsekseni harjoitellut. Alan ehkä käyttää tätä myös Suomessa. Ympyrä on selkeästi sulkeutunut, koska ennen lähtöäni muistan kirjoittaneeni, että lauseet tulee pitää lyhyinä ja selkeinä. Kuinka viisas olinkaan.

Opin kuitenkin jotain vuoden aikana. Ei, en koe muuttuneeni siinä suhteessa mihinkään, että kukaan sitä huomaisi, mutta opin silti jotain. Minusta ei tule ikinä isona latinomiestä, joka rintakarvoja röyhennellen tepastelee itsevarmana huudellen kohteliaisuuksia ohikulkijoille. Miksei minulle jo lapsena tuotu punaista viittaa, nimetty Pabloksi tai karaistukseksi jätetty alasti metsään, josta minun olisi tullut itse löytää kotiin? Vaikka nyt sonnustautuisin röyhelöpaitaan ja käteen sylkien sukisin mustaksi värjättyä kiiltävää tukkaani, muut eivät näkisi asiaa samoin. Heidän mielestään hiusteni väri olisi harmaa ja paitani virttynyt riepu. Opin kuitenkin myös sen, etten haluaisikaan sitä kaikkea. Haluan vihdoin suon ja kuokan, jolla omin käsin voisin kuokkia itselleni perunamaan. Minusta piti kasvaa suurkaupunkien maailmankansalainen, mutta minusta varttuikin maalaispoika. Maajussille morsian, here I come!

Vaikka onkin tylsää sanoa, että palattuani Suomeen huomasin kaiken olevan ennallaan, niin se vain on totta. Aika on pysähtynyt täällä ja hyppään täsmälleen samaan pisteeseen, mistä lähdin. Kiersin suuren ympyrän ja poikkesin matkalla moneen suuntaan, joten harppi olisi ollut pahin vihollinen. En jättänyt jälkeeni kiviä, jotta löytäisin tien uudelleen. Ehkä se ei olisi ollut edes tarpeen, sillä tiellä myllertävät tuulet, jotka viskoisivat kivet pois polulta joka tapauksessa. Yleensä tie täytyy löytää takaisin kotiin, mutta minä olen varma, että tie kotiin on tuttu, mutta polku sieltä pois on löydettävä uudelleen. Vaikka lähtisinkin kiertämään uusia ympyröitä, kaikilla niillä tulee olemaan yksi yhteinen leikkauspiste. Olen siellä tällä hetkellä.

Suomalaisuus on iskenyt minuun lujaa näiden parin viikon aikana, jotka olen täällä viettänyt. Kaikki on täällä vain juuri niin oikein. Korviini syötetään 60-luvun iskelmää ja tilaan tienvarsikuppilasta sokerimunkin, joka on seissyt tarjolla muutaman päivän ja sen sokeri on jo kadonnut huomaamattomiin ja pinta on limainen. Vieressä joku pelaa rahapelejä. Tätä ääntä en ole vuoteen kuullut. Pelataanko hedelmäpelejä muualla? Jos ei, niin kerätäänkö kaikki rahat hyväntekeväisyyteen kadulla ohikulkijoilta? Illalla täällä voi käydä saunassa ja kiukaan päällä paistaa makkaraa. Olin täysin unohtanut, että niin voi edes tehdä. Elän lapsuuttani pienoiskoossa. Kaikki tuntuu vain niin todelliselta ja kosketettavalta.

Matkaan lähti realistinen, hieman kyyninen, mutta innostunut ihminen. Takaisin tuli sama tyyppi, joka yhä näyttää väsyneeltä tai vihaiselta, mutta joka toivottavasti on aktiivisempi ja jonka korvanlehdet ovat venyneet taas vähän lisää. Sveitsi teki hyvää ja ennen kaikkea auttoi elämään Suomessa paremmin. Zürich, nyt olet oikeasti kuollut.