Ärsyttää

Kohteliaisuudet ovat turhia ja niitä viljellään täällä aivan liikaa. Erityisen ärsyttävä on aivastuksen jälkeinen ’terveydeksi’. Tämä on erityisen rasittava minulle, koska aivastelen luonnottoman paljon. Levitän taudinaiheuttajia joka puolella ja täysin ventovieraat ihmiset toivottavat joka kerta terveyttä. Tädit bussipysäkillä, kanssaopiskelijat luennolla ja kaupassa hyllyjenraosta pilkistää aina aivastuksen jälkeen jonkun terveyttä-toivottava pää. Kämppikseni huutavat sitä omista huoneistaan, kun kuulevat minun aivastavan. Huudan siihen kiltisti ”DANKE!!”, vaikka sisälläni kiehuu. Jos kehtaisin, niin näyttäisin kaikille ihmisille keskisormea vastaukseksi. Milloin viimeksi ilmaisinkaan tunteitani keskisormella? En pysty muistamaan. Niin voimakas tunteenilmaus, mutta täysin unohdettu. Sillä voisi nousta joka tilanteen yläpuolelle. Ei tarvitsisi sanoa mitään, vaan näyttää pelkästään tämä merkki ja on väistämättä voittanut kamppailun. Sen näyttämiseen kuuluu lisäksi ylpeä ja koppava katse. En vain osaa enää käyttää tätä. Keskisormeni onkin nykyään täysin hyödytön. Revin irti.

Toinen ärsyttävä tapa on hyvän ruokahalun jatkuva toivottaminen. Jos teen itselleni kuivan voileivän, niin en perkele tarvitse sen syömiseen hyvää ruokahalua, vaan se menee alas ihan muutenkin, joten älkää sitä minulle myöskään toivottako.

Lisäksi viha nousee pintaan, jos kuulen vielä kerran, että joku sveitsiläinen heittää keskustelun lomaan vitsin ja tämän jälkeen selventävän lauseen: ”Pelkkä vitsi vain.” Järkyttävää toimintaa. Jos keskustelukumppani ei tajua, että kyseessä oli vitsi, niin lähtekööt itkien kotiin. Tämän takia ulkomaalaisten kanssa huumorintajumme ei usein kohtaa. En sano usein kertoneeni juuri mojovan vitsin, vaan jätän asian sikseen. He eivät ymmärrä, että vitsin voi myös kertoa vakavalla naamalla ja ilman vitsinkiiltoa silmissä. Opetus: Jos sanon sinua #¤?&$pääksi, niin en välttämättä tarkoita sitä. Rakkaudesta potkin. Riippuu tilanteesta. Se saattaa olla myös ”VAIN PELKKÄ VITSI!!!”

Hyvittääkseni sveitsiläisille huonoja tapojani osallistuin kahteen katurekrytointikampanjaan. Molempiin minut huijattiin sisään. Ensimmäisessä luulin, että voisin maksaa 3,75 euroa kuussa ja koska olen täällä enää pari kuukautta, niin ajattelin, että hyvin voin lahjoittaa muutaman euron kehitysmaan lapsille. Mutta pian huomasin, että minulle olikin laitettu juuri tästä syystä heti koko vuoden summa samaan eli jouduin maksamaan 45 euroa. Toinen rekrytointi koski sveitsiläisiä vammaisia. Joka kymmenes ihminen on kuulemma vammainen, mutta kadulla heitä ei näy, koska eivät voi liikkua ulkona. Katurekrytoija iski heikkoon kohtaani. Hän kehui saksan kielen taitoani. Pam! Olin lyöty. ”Totta kai haluan nähdä enemmän sveitsiläisiä vammaisia kaduilla.” Siitä rapsahti toiset 45 euroa. Halusin kyllä lisäksi aidosti hyvittää vammaisille aiheuttamaani mielipahaa. Tarkoitukseni oli kuitenkin perua nämä kummatkin lahjoitukseni puhelinsoitolla, mutta kumpikin jäi laiskuuttani. Nyt olen tehnyt koko elämäni ajaksi tarpeeksi hyviä tekoja. Täytyy katsoa, mihin sieluni lopulta vilahtaa. Puhun näköjään usein kuolemanjälkeisestä elämästä, joten luultavasti se huolettaa minua.