Helvetin kuuma

Paholainen on noussut maan päälle. Harmi, että hän valitsi asunnokseen saman kommuunikämpän minun kanssani. Pahan voiman näkee silmistä, olemuksesta ja käyttäytymisestä. Tähän asti hän on peittänyt vihansa melko hyvin ja menettänyt malttinsa vain satunnaisesti lappujen kautta. Muutamat viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin antaneet lopullisen varmuuden jo aiemmille päätelmilleni. Hänen vihansa on valtava ihmiskuntaa kohtaan.

Kaikki alkoi yhtenä aivan normaalina maanantai-iltana. Tiskikone oli täysi puhtaista asioista, koska tiskikonevuorolainen ei ollut hoitanut tyhjennystä, joten likaiset tiskit kasaantuivat keittiön pöydälle. Valmistettuani voileipäni asetin juustohöylän myös pöydälle, koska kone oli täysi puhtaista astioista. Söin herkullisen juusto-kinkkuvoileivän iloisin mielin ja hyvällä ruokahalulla. Mietin, että on se kummallista, että minä olen ainoa, joka tässä taloudessa käyttää juustohöylää, koska täällä ihmiset leikkaavat veitsellä juustosta paloja eivätkä siivuja. Olin vain tyytyväinen tilanteeseen, koska sain yksinoikeuden höylään ja olenkin hoitanut sitä huolella. Silti sen kärkeen on ilmestynyt polttomerkkejä. Ikään kuin joku olisi pitänyt sitä tulisilla hiilillä.

Muutaman tunnin kuluttua huomasin joka maanantaiseen tapaan palautelapun ilmestyneen keittiöön. Harmikseni huomasin, ettei tälläkään viikolla kaikki siivouksessa ollut meidän yhteisöltämme onnistunut. Lappu oli ilmestynyt jälleen ylemmältä taholta ja siinä sanottiin, että tiskien tulee hävitä pöydältä huomiseen mennessä, koska tämä teininoita aikoo siivota keittiön seuraavana päivänä. Huvituin.

Mitään ei tapahtunut, vaan tiskit jäivät yön yli pöydälle. Kuulin, kun Piru tuli illalla myöhään kotiin öisiltä pimeiltä retkiltään. Kuulin, kuinka hänen sisällään pauhasi ja tuhannet levottomat sielut huusivat armahdusta ja aivan kuin olisin nähnyt savun nousevan hänen päästään. Tarkkailin tilannetta pimeässä, jottei hän huomaisi minua. Hän oli raivoissaan, se oli varmaa.

Aamulla hän heräsi ja käski minut lempeästi keittiöön. Arvasin, mitä tuleman pitää, koska mitään muuta syytä hänellä ei ole puhua minulle kuin palautteenanto. Hän aloitti tuohtuneena ja kysyi, että mitkä näistä pöydällä olevista tiskeistä ovat minun. Katsoin kummastellen häntä ja kysyin uudelleen, koska luulin ymmärtäneeni väärin. Tämän jälkeen hän toisti kysymyksensä ja lisäsi olevansa täysin varma, että tiskien lomassa pilkottava juustohöylä on minun, koska olen ainut, joka sitä käyttää. Lisäksi hän kehotti minua osoittamaan sormella, että mitkä kaikki muut tiskit pöydällä ovat minun. Sanoin, etten ole täysin varma, mutta olettaisin, että teemuki ja maitolasi saattoivat myös olla minun. Lisäksi muistaakseni käytin yhtä haarukka lapioidessani raejuustoa mahaani.

Ilmaisin tällä kertaa kuitenkin tälle yksinvaltiaalle mielipiteeni asiasta, että mielestäni tällainen juustohöylän osoittelu on typerää. Juustohöyläni on koskematon ja hän hyökkäsi rajusti sitä vastaan ja loukkasi samalla minua. Enää en voinut olla hiljaa. Tiesin kuitenkin, että enää ei ollut paluuta. Eikä myöskään ollut.

Hän raivostui vastahankaisuudestani ja alkoi huutaa täyttä kurkkua minulle, että mikä tässä paikassa on vikana ja hänenkö muka tulisi laittaa kaikki nämä tiskit tiskikoneeseen ja lisäksi hän paasasi, että kestää ainakin puoli tuntia ennen kuin hän voi alkaa siivota keittiötä, koska se tulee raikota ensin. Muistutin häntä, että hänellä on keittiönsiivousvuoro ja siihen kuuluu siis keittiön siivoaminen. Tätä hän ei enää sulattanut. Tulikuuma höyry syöksyi hänen sieraimistaan ja se poltti käsivarsiani. Hän alkoi kirkua lisää. Aivan kuin olisin nähnyt myös pienten sarvien työntyvän esiin hänen päänahastaan. ”TÄMÄ ON SIKOLÄTTI!! SIKOLÄTTTTTTTTTTIIIIIII!!!”, ”EN OLE TÄÄLLÄ TEIDÄN ÄITINNEEEEEE!” (luojalle kiitos). Itse seurasin tapahtumaa korvatarkkana ja hymisin itsekseni, koska ymmärsin kaiken ja erityisen tyytyväinen olin, että ymmärsin sikolätti-sanan. Olin juuri opetellut sen. Hän jaksoi huutaa yllättävän pitkään, mutta rynnisti lopulta ohitseni omaan huoneeseensa ja luultavasti nappasi siellä muutaman vahvan rauhoittavan pillerin. Tällä välin asetin juustohöyläni tiskikoneeseen. ”Noin”, ajattelin. Olin pelkästään tyytyväinen tapahtuneeseen ja lähdin jälleen omaan huoneeseeni. Hän taas häntä heiluen, hehkuvan punaisena ja suuret sarvet päässään lastasi kaikki tiskit ja kaiken muun mahdollisen tarjottimelle ja vei sen Fabianin huoneen lattialle. Liimasi lopulta lapun päälle, että tämä ei käy päinsä.

Muutama päivä myöhemmin luotettava agenttini maantiedon luennolta kertoi, että oli nähnyt tämän Pirun tauolla huutavan pää punaisena luennoitsijalle luentokalvojen riittämättömyydestä. Tätä oli kestänyt tovin ja luennoitsija oli ollut hämillään hänen suuresta vihastaan kalvoja kohtaan. Silmät leimuten hän oli paasannut hetken, lopulta luovuttanut, rynnännyt paikalleen ja pakannut Uppsalan yliopiston juomapullonsa (varma tunnistus oikeasta henkilöstä, koska eräs hänen ristiretkistään suuntautui Ruotsiin) ja sinkoutunut ulos salista jättäen punaisen höyryvanan jälkeensä. Luentosali oli ihmetellyt tapahtunutta. Minä en. Olen tottunut.

Todellinen sattuma, että itse paholainen on noussut alakerrasta keskuuteemme ja valinnut atraimekseen minun juustohöyläni ja toimittaa pakanalliset menonsa meidän vessaan perustetulla alttarilla reliikkeinään keittiön pöytämme ja tiskikone. Alan periä pyhiinvaeltajilta pääsymaksua. Rikastun.