Oi Klara

Luulin, että vanhuskurssista tulee pelkästään kiusallinen ja vaivaannuttava, mutta huomasin, että tämän lisäksi kurssi on myös mielenkiintoinen. Yleensä osaan omasta mielestäni jutella vanhusten kanssa hyvin ja keskustelut ovat muutenkin yleensä kiinnostavia, sillä milloinkaan ei voi ennakoida, että mitä kommentteja keskustelukumppani suoltaa. Yleensä juuri niitä epätodennäköisiä. Lisäksi vanhuksista saa keskustelussa hyvää vastusta. Heille voi heittää vitsiä ja usein heittävät läppää takaisin tai sitten sivuuttavat aiheen jollain todella erikoisella käänteellä. Lisäksi tabut ovat harvassa.

Vaikka kokemukset vanhuksista elämässäni ovat olleet positiivisia, oli minulla kuitenkin ennakkoluuloja, kun ensimmäisen kerran astelin vanhainkotiin. En tiennyt sveitsiläisistä vanhuksista mitään. Kun meidän vaihtarilaumamme saapui vanhainkodin eteiseen, näin kuinka vanhat ihmiset olivat kärrätty pöytiinsä ja pöydille oli askarreltu nimilaput. Aloimme etsiä salista omaa nimeämme. Pian huomasin, että minun parini oli yltiöinnokas ja vispasi nimilappua innokkaasti käsi ojossa. Kuin sodan julistuksena ainoa lappu, joka liehui vinhasti ilmassa, oli lappu, jossa luki ”Joni Nikkanen”. Tuijotin lappua ja sitä villisti heiluttavaa harmaata mummoa viisi sekuntia ja vedin syvään henkeä. Tästä se alkaa. Astelin reippaasti pöytään.

Parini oli 88-vuotias, joka heti alkuun kertoi käyneensä juuri korvalääkärissä, koska ei kuule hyvin. Kiitos. Olin varma, ettei hän tule ymmärtämään sanaakaan, mitä sanon. Mutta hetken keskusteltuamme, huomasin, että kommunikaatiomme oli yllättävän soljuvaa ja yllätin itseni sekä luultavasti myös Klaran. Hän ainakin yllätti minut. Hän puhui selkeästi ja lujaa. Ei värisevää ääntä, ei hiljaista ja epäselvää artikulaatiota. Välillä minun on vaikea ymmärtää suomeakin, jos vanhus puhuu epäselvästi. Klaralla on kaikki kotona. Tai sitten sopivasti ei, miten sen nyt ottaa.

Kun jutustelumme eteni, hän kyseli minultakin paljon ja kerroin jotain elämästäni. Minun kysymykseni eivät miellyttäneet häntä, sillä hän kertoi, että kysymykset ovat typeriä ja ei yhtään mielenkiintoisia. Isku kasvoihin. Ensimmäinen erä Klaralle.

Toinen erä alkoi ja juttelimme hänelle tärkeistä esineistä, jotka hän haluaa ottaa mukaansa, kun vanhainkoti muuttaa evakkoon vuodeksi remontin alta. Luin kysymyksiä paperista, jonka olin saanut opettajalta. Hän oli lisäksi kertonut, että vanhukset haluavat usein ottaa mukaansa esineen, jonka ovat saaneet esimerkiksi edesmenneeltä mieheltään. Usein hyvin epäkäytännöllisiä asioita, jotka eivät ole sinänsä hyödyllisiä. Klara on toista maata. Hän mainitsi tärkeiksi esineiksi tuolin, lampunvarjostimen sekä vessanpöntön. Eikä todellakaan tällaisesta romantisoidusta syystä, että hän olisi säilönyt niitä vuosikymmeniä siitä lähtien, kun sai ne suurelta rakkaudeltaan. Syyt ovat aivan arkiset. Tuolilla on mukavampi istua kuin lattialla, lamppu on liian kirkas ilman varjostinta ja vessanpönttö….noh, se vain on tarpeellinen. Nyt en enää tiedä, mitä teen seuraavan kerran tavatessani hänet, sillä silloin meidän tulee dokumentoida nämä esineet sekä niiden omistaja lyhytelokuvin/valokuvin. Ehkä otan vain arkisen lähestymistavan. Tässä Klara istuu tuolilla, tässä Klara lukee tunnelmallisessa valossa ja tässä Klara on……. puuteroimassa nenäänsä. Toinen erävoitto Klaralle. Selkeästi.

Hän kertoi minulle myös, että pitää paljon kissoista. Kerroin, että tädilläni oli kissa, joka oli yli 20-vuotias ja lopulta kuuro ja sokea. Luulin, että tämä olisi ollut minun eräni, mutta Klara iski takaisin. Hän sanoi, että on aivan sama hänelle, että onko hänen kissansa kuuro-sokea. Hän vain pitää kissoista ja silittää niitä mielellään. Lisäksi, kun kissa kuolee, hänkin voi kuolla. Auts. Sitten iskin ovelasti ja ehdotin, että hänen pitäisi ottaa käärme (enkä vähiten siksi, että tiedän, mikä se on saksaksi). Hän ei pidä käärmeistä, koska ne syövät kissoja. Kysyin toisen kerran, koska en ymmärtänyt heti ja hän näytti suullaan ja käsillään samalla, kun tavasi ”KÄÄRMEET SYÖVÄT KISSOJA”. Ja tämän jälkeen ne kuulemma sulattelevat karvaista saalistaan pari kuukautta. Klara iski jälleen. En pärjää tälle mummolle. Ilmassa oli luovutuksen tuntua.

Hän oli kuitenkin säästänyt pahimmat aseensa loppukoitokseen. Tivasin häneltä hänen unelmatalostaan. Tämäkin typerä kysymys oli paperissa. Hän alkoi piirtää vuolaasti suuria linjoja käsiään heilutellen. Hän haluaisi keltaisen omakotitalon, jossa on suuri puutarha. Talon mukana tulee myös mies. Kaikista tärkein asia kuitenkin on, että siellä on paljon erilaisia eläimiä. Kissoja, koiria, kanoja jne… Hän ei kuitenkaan itse pystyisi huolehtimaan kaikista eläimistä yksin vaan tarvitsisi siihen apua. Apu ei kuitenkaan tule aivan odotettavalta taholta eli hän ei aikoisi palkat kotiapua miltään firmalta, vaan kertoi ottavansa vammaisia kaitsemaan hänen eläimiään. Lisäksi ne vammaiset, jotka kykenevät, käyvät kaupassa. Hän kertoi, että huolehtii mieluusti vammaisista ja tämän takia hänen unelmatalossaan tepastelee paljon vammaisia. Hän ei kuitenkaan eritellyt, että millä tavalla vammaisia ihmisiä. Hän löytää kuitenkin jokaiselle sopivia tehtäviä, sitä en epäile hetkeäkään. Jälkeenpäin mietin kuitenkin, että kuinka monen unelmatalo onkaan täynnä vammaisia. En tiedä. Jäin katsomaan häntä pitkään, kun hän kertoi tästä suunnitelmastaan. En tiennyt enää, mitä sanoa. Kaikki oli sanottu. Oikea suora keskelle naamaa ja Klara oli voittanut tyrmäyksellä koko ottelun.

Meillä on ikäeroa 55 vuotta, mutta olemme sielunkumppanit ja Klara on täydellinen aikuinen nainen. Onneksi tapaamme jälleen.