Taistelu, veri ja epäoikeudenmukaisuus

Kaikki viime ajan tapahtumat ovat jälleen yllättäneet minut. Miten aina käy näin? Jutut ovat aina vain niin odottamattomia, etten pysty ennakoimaan niitä ja lopulta huomaan, että päädyn jälleen ihmettelemään elämää. Aloitan vyyhdin purkamisen parista kevyestä, mutta hyvinkin tärkeästä tapahtumasta.

Erään suomalaisen vaihtarin ystävä Suomesta oli käymässä täällä ja heidän oli määrä matkustella melko paljon ja Sveitsin junat eivät ole mitenkään halvin vaihtoehto, joten lainasin omaa junakorttiani hänelle, koska sillä voi matkustaa puoleen hintaan ja klo 19 jälkeen ilmaiseksi. Lauseet ”Eihän ne sitä korttia ikinä kato” ja ”Kaikki suomalaiset on ihan samannäköisiä” kuultiin keskustelussa useampaan otteeseen. En tunne tätä ihmistä, mutta toisaalta en tehnyt kortillani silloin mitään, koska minulla oli kaikki tenttini samalla viikolla, joten ajattelin, että voisin tehdä hyvän työn ja lainata korttiani ilman huolen häivää. Mutta kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Ensimmäisellä junamatkalla oli sattunut konduktööriksi ilmeisen virkaintoinen veikko, joka syynäsi jokaisen kortin läpikotaisin ja teki vertailuja. Ja kun sattumankaupalla yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan junakorttia, vaan se oli sujahtanut tämän konnarin taskuun, joka mitä luultavimmin hypistelee korttia tälläkin hetkellä ja hykertelee, kun taas esti yhden vääryyden tapahtumasta.

Lähdin sitten iloisin mielin tiskille ilmoittamaan korttini kadonneeksi ja luulin, että saisin pian uuden kortin ja muutaman säälivän katseen, kun joku huligaani oli yrittänyt luvatta käyttää minun korttiani junassa. Jokainen tällainen tilanne on täysin erilainen riippuen tiskin toisella puolella olevasta ihmisestä. Otin vuoronumeron ja aloin toistella manausta, jolla saisin jonkun rennon ihmisen palvelemaan minua. ”Älä tule tyhmä tyyppi, tule hyvä tyyppi. Älä tule tyhmä tyyppi, tule hyvä tyyppi…..” Tämä ei ikinä toiminut aiemminkaan, vaan hiekkalaatikolla kakuista tuli lättäniä ja ne levisivät aina käsiin. Niin nytkin. Virkailija oli elämäänsä kyllästynyt, pieni ja hyvinkin jo ikääntynyt mies. Tätä en toivonut. Mutta päätin heittäytyä taisteluun tätä pientä, skorpioninkatseista ukkoa vastaan. Taistelukielekseni valitsin saksan ja aseekseni sanan säilän. Selitin tilanteen rauhallisesti ja kerroin, että hukkasin lippuni. Yritin siinä myös hieman tuhertaa itkua, mutta kyyneleet eivät vain virranneet, eivät sitten mitenkään, joten päätin vain lisätä puheen sekaan nyyh-äänteitä. Hän katsoi kylmällä katseellaan ja näppäili tietokonetta ja soitti johonkin. Tämän jälkeen ilmoitti, että joku suomalainen oli käyttänyt korttiani. ”Mikä sattuma!”, huudahdin. Olin kuin ällikällä lyöty. Hän tuntui epäilevän aitouttani.

”Annoitko korttisi kaverillesi?”
”En.”
”Miten hän sai korttisi.”
”En vastaa.”

Yritin vedota jonkun maan perustuslain viidenteen pykälään ja pidättäytyä vastaamasta. Noh, hän ei uskonut minua, mutta sillä ei ollutkaan mitään merkitystä, sillä hän ojensi vain lapun, jossa luki ”Herr Oetler” sekä puhelinnumero. Tämä kassajäärä käski minun soittaa tähän numeroon tai tulla uudelleen käymään virka-aikana. Asia ei siis selvinnyt ensimmäisellä kerralla, vaan se vain monimutkaistui. Kuka on Herr Oetler? Mitä hän minusta haluaa? Mietin suunnitelmaa yön yli ja marssin toimistoon uudelleen seuraavana päivänä ja tällä kertaa virkailijana oli nuorekas nainen ja hän olikin paljon sympaattisempi. Tiedustelin Herr Oetleria, mutta hän hämmentyi, koska ei tunne ketään Oetleria. Kaivoin ryppyisen lapun taskustani ja hän soitti puolestani tähän epämääräiseen numeroon. Kukaan ei vastannut ja nainen kertoi selvittävänsä asian myöhemmin ja sen jälkeen soittavansa minulle.

Aamulla hän soitti ja käski painella poliisin puheille ja saisin korttini takaisin sen jälkeen, kun ilmoittaisin korttini varastetuksi. Tästä alkoi sisäinen taisteluni. Ilmoittaako minulle tuntematon ihminen varkaaksi ja samalla valehdella virkavallalle, mutta toisaalta korttini olisi pian jälleen taskussani. Vai myöntääkö kaikki lopulta ja vain katsoa, mitä siitä seuraa. Keskusteltuani ”korttivarkaan” kanssa, päätimme yhdessä tuumin marssia tiskille ja myöntää kaikki. Meidät oli lyöty.

Helpommin sanottu kuin tehty. Jälleen piti selittää koko tarina uudelle kassahenkilölle ja kerroin antaneeni kortin kaverilleni. Setä tiskin toisella puolella kertoi, ettei se ole sallittua. ”Jaajaa, no sitten. Hei sori, kato mä en tiennyt tota.” Hän ei tiennyt miten toimia ja lähetti meidät asiakasneuvontaan. Jälleen koko sama tarina uudelle ihmisille ja kuunneltuaan hän kertoi, että ei ole sallittua antaa korttia toiselle. ”NO SHIT?!” Mikä teitä vaivaa! Ihmiset ovat epärehellisiä, piste. Helvettiä ei ole keksitty turhaan. Sille on kyllä ihan tarkoituksensa. Tämä asiakasneuvojatäti ei osannut sanoa mitään järkevää. Luultavasti ja ehkä kuuluivat jokaiseen lauseeseen. Hän kertoi, että minun tuli luultavasti ostaa uusi kortti. Sveitsiläiset ovat naiiveja ja typeriä. Miksi tällaiseen tapaukseen ei ole mitään toimintamallia. Vai oliko tämä todella ennakkotapaus?

Sitten menimme uudelleen tiskille ostamaan minulle uutta korttia. Jälleen sama tarina ja ilmoitin haluni ostaa uusi kortti. Jälleen: ”Ei ole sallittua antaa korttia jollekin toiselle.” Missä on seppuku-miekkani, kun sitä kaikista eniten tarvitsen?

Lopulta sain sen. Uusi kortti. Se lepäsi kevyesti kädelläni ja mieleni valtasi ilo. Maksoi 150e, josta itse maksoin 50 euroa. Pieni raha kaikesta tästä. Lopuksi virkailija kertoi, että tämä on sitten henkilökohtainen kortti. Nyt tiedän. Ei ole sallittua antaa korttia kenellekään muulle ja lopulta sain vastauksen ihmettelyilleni, että miksi kortissa on kuvani, vaikka kaikki kaverinikin käyttävät sitä. Nyt todellakin tiedän.

Uusi tarina: (huomaan itse, kuinka ovelasti sidonkaan tekstin yhtenäiseksi) Kun tenttini ovat vihdoinkin ohi, niin aloin miettiä, että mitä saksan kursseja ottaisin seuraavalle lukukaudelle, jotta saisin mahdollisimman helposti kursittua kasaan tarvittavat opintopisteeni. Päätin ottaa saksaa arkipäivässä –puhekurssin enkä vaivautunut lukemaan kurssin kuvausta, sillä kaikki tämännimiset kurssit ovat tietenkin samanlaisia. Miten sanon kassalle, että lopettaa kuittien teippailun ostostavaroihini. Tällä kertaa uhriksi joutui nimittäin hammastahnani. Miten sanon ystävällisesti, etten halua antaa kolikoita niitä pyytävälle, mutta kurkkupastillin voin kyllä tarjota. Nämä tilanteet mielessäni painoin iloisesti ilmoittautumisnappia. Mutta pian huomasin samalla painaneeni sellaisen kierteen laukaisunappia, että tulen kärsimään siitä koko lopun vaihtoaikani.

Muutaman tunnin kuluttua luin kurssikuvauksen jonkun kehotuksesta ja huomasin, että tänä vuonna kurssin aihepiiri onkin erikoinen: sveitsiläisen vanhainkodin muutto! ”Kurssilla on tarkoitus tutustua vanhuksiin haastattelemalla heitä heidän kotonaan ja lisäksi dokumentoida heidän pelkojaan ja toiveitaan tulevaisuudesta kuvin, tekstein ja lyhytelokuvin (!). Pääasia on kuitenkin oppia tuntemaan vanhuksia” Pitkään aikaan en ole ollut yhtä hämmentynyt kurssikuvauksesta. Minkälaisissa palavereissa keksitään kurssien teemat? Mukana on varmasti ollut miestä väkevämpää, sillä muuten nämä aivoitukset ovat täysiä mahdottomuuksia. Lisäksi luultavasti palaverissa leikataan pieniä lappuja, joihin kirjoitetaan satunnaisia sanoja ja nostetaan sattumanvaraisesti sitten hatuista. Kurssisuunnitelma on pian valmis ja työyhteisö lisäksi hyötyy hauskasta yhdessä tekemisestä. Harmi vain, että minä satun olemaan juuri sillä kurssilla, jolle sattuma heitti sanat vanhus, tulevaisuus, pelko ja lyhytelokuva (!!).

Vaihto-oppilaat ovat lemmikkejä, jotka hauskalla kielellään menevät viihdyttämään vanhuksia, jotta heille tulee iloinen mieli ja elämä voittaa. Luultavasti ennen vanhainkodissa vierailleet piristävät koirat ovat löytäneet parempaa tekemistä ja vaihtarit otetaan tilalle. Meitä saa silittää, meille saa nauraa ja taputtaa päälaelle. Meidät voi kutsua paikalle, kun tulevaisuus ahdistaa. Hassut punaiset nenät vain päähän ja muutama lause saksaa, niin johan se hymy sieltä irtoaa eläkeläisillekin. Nyt käsi sydämellä, kuka odotti, että minä kuvaan hetken päästä lyhytelokuvaa sveitsiläisten vanhusten tulevaisuuden peloista? ”Nyt Martta tunnetta peliin, toi on laimee. Oikeet tunteet mukaan nyt! Mieti lapsuuden vääryyksiä!”

Miksi kurssilla ei mieluummin opeteta, että miten valehdella paremmin junalipusta, se on arkipäivää se, eivät vanhukset.