Matka

Tein Italian kiertueen ja reissusta tuli todella miellyttävä. Näin juuri tahdon matkustaa. Viimehetken matkapäätöksiä, pummilla kulkemista kansallispuistossa, unettomia öitä, satunnaista seikkailua. Mietin tehtyä matkaa erittäin hyvillä mielin. Hyvä, että lähdin.

Sain uuden junakorttini juuri ajoissa ennen matkaan lähtöä, joten pystyin hyödyntämään sitä matkalla Sveitsin rajalle. Pääsimme junalla siis ilmaiseksi yöllä aivan rajan tuntumaan, mutta tästä johtuen meidän tuli viettää yö Chiasson rautatieasemalla. Yksi karmeimpia öitä siitä muodostuikin, sillä asema on erittäin kylmä paikka. Metalliritiläpenkit, reppu tyynynä ja monta tuntia aikaa. Oli todella kylmä. Samassa odotushuoneessa nukkui kaksi pyörämatkailijaa makuupusseissaan mukavan oloisesti. Mietin, että kömpisin samaan pussiin, sillä kylmyys oli järkyttävää. Päätin kuitenkin vain avata ikkunat huoneessa ja itse poistuin lämmittelemään käytävän patterin viereen. Kiusa se on pienikin kiusa.

Italiasta jäi käteen myös tulevaisuuden haaveammattini. Minusta vielä joskus tulee tummaihoinen, joka kauppaa kadun varsilla erinäisiä……asioita. Mikään asia ei ole sellainen, etteikö sitä voisi kaupata turisteille. Erityisesti mieltäni lämmitti, että joka kaupungissa on oma tuotevalikoima. Jokaisessa paikassa voi tietenkin ostaa valkoiselle lakanoille levitettyjä merkkilaukkuja ja –aurinkolaseja, mutta kaikki muu vaihtelee paikkakunnittain. Firenze: ääntä pitävä pikkuauto, Lucca: sateenvarjo, Venetsia: möykky, josta voi muovata erilaisia asioita jne… Elämää ei ollut kaupan missään, mikä jäi harmittamaan. Mutta eniten minua kiehtoivat Venetsiassa kaupan olleet möykyt, jotka mietityttävät minua edelleenkin. Joten seuraavan kerran, kun käy Venetsiassa, minut löytää kadun varrelta innokkaana kaupustelemassa erivärisiä möykkyjä, jotka levitän siististi valkoisen lakanan päälle. Kun poliisi tulee, se on helppo ottaa mukaan ja juosta karkuun. Lisäksi kauppa on jo hiottu ennen minua huippuunsa. Käsittämättömän hieno on erityisesti kokoontaitettava aurinkolasipöytä, joka on nipussa kahdessa sekunnissa ja valmiina esittelykunnossa kolmessa.

Vihaan museoita ja kirkot ovat etovia. Olin riemuissani, kun huomasin, että matkaseurani oli täysin samaa maata. Tein kärrynpyöriä iloissani. Tapasin yhdessä hostellissa tanskalaisen, joka kertoi viettäneensä Firenzessä viisi päivää ja nähneensä vain osan tästä taidekaupungista. En halunnut kertoa hänelle, että me vietimme siellä puolitoista päivää ja näin kaiken. Moneen kertaan. Sanoin tuntevani taidetta ja olevani taidehistorian opiskelija. Oikeasti en käsitä, miksi taidehistoriaa edes opetetaan.

Kävimme kuitenkin Firenzen kuuluisimmassa museossa, jossa on myös mainettaniittävä David-patsas. Emme olleet siellä pitkään, koska olisimme kyllästyneet kuoliaaksi, mutta täytyy sanoa, että museo oli sittenkin erittäin huvittava. Erityisesti useat maalaukset ovat ratkiriemukkaita. Mielestäni kukaan ei renessanssin (tai joku muu aikakausi, ihan sama. antiikki, renessanssi. mitä näitä nyt on) aikaan osannut piirtää. Oli sitten kuinka nero tahansa. Piirtää eivät osanneet. Ihmiset ovat epämuodostuneita. Jeesus-lapsella on aikuisen pää, mutta vauvan vartalo ja hän hamuaa suippokasvoisen Marian vääristynyttä rintaa. Nauru oli herkässä. Kuka viitsii roikottaa seinällään kuvia uskonnollisista hahmoista, jotka ovat todella humoristia? Mielestäni omat tuherrokseni ovat hyviä, koska ne herättävät enemmän tunteita minussa.

Useimpiin veistoksiin olen kuitenkin ihan tyytyväinen. Tää jamppa, tää Da Vinci osas kyllä ihan hyvin hakata sitä kivee ja David näytti ihmiseltä. Vain kasvot olivat hullunkiiltoiset. Teini heräsi sisälläni ja tuntui, että haluaisin töhriä jotenkin patsasta tai ottaa palan siitä mukaani. Ajatella, että joku on viitsinyt säilyttää sitä monta sataa vuotta ja siksi olisin tahtonut tehdä siihen oman lisäni. Ajattelin, että ottaisin siltä jalan mukaani ja asettaisin olohuoneeseen kukkapöydäksi. Davidin jalka olohuoneessa kuulostaa kiehtovalta. Ongelmaksi tuli kuitenkin turvatarkastus, mutta kiersin sen ottamalla mukaani vain puupampun. Se ei näy metallinpaljastimessa.. Mutta juuri kuin olin iskemässä Davidia reiteen, ystäväni esti aikeeni. Harmi. Siinä olisi ollut tuleville sukupolville kertomista.

Äh, en jaksa kirjoittaa enempää. Olen erittäin laiska. Ehkä palaan vielä pariin asiaan myöhemmin.

Joistain ennakkotiedoista poiketen, olen tulossa Suomeen. Kuulin, että Turengin Meskussa on luvassa hyvät bileet huomenna enkä halua missata niitä. Laitan jalalla koreesti.

Taistelu, veri ja epäoikeudenmukaisuus

Kaikki viime ajan tapahtumat ovat jälleen yllättäneet minut. Miten aina käy näin? Jutut ovat aina vain niin odottamattomia, etten pysty ennakoimaan niitä ja lopulta huomaan, että päädyn jälleen ihmettelemään elämää. Aloitan vyyhdin purkamisen parista kevyestä, mutta hyvinkin tärkeästä tapahtumasta.

Erään suomalaisen vaihtarin ystävä Suomesta oli käymässä täällä ja heidän oli määrä matkustella melko paljon ja Sveitsin junat eivät ole mitenkään halvin vaihtoehto, joten lainasin omaa junakorttiani hänelle, koska sillä voi matkustaa puoleen hintaan ja klo 19 jälkeen ilmaiseksi. Lauseet ”Eihän ne sitä korttia ikinä kato” ja ”Kaikki suomalaiset on ihan samannäköisiä” kuultiin keskustelussa useampaan otteeseen. En tunne tätä ihmistä, mutta toisaalta en tehnyt kortillani silloin mitään, koska minulla oli kaikki tenttini samalla viikolla, joten ajattelin, että voisin tehdä hyvän työn ja lainata korttiani ilman huolen häivää. Mutta kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Ensimmäisellä junamatkalla oli sattunut konduktööriksi ilmeisen virkaintoinen veikko, joka syynäsi jokaisen kortin läpikotaisin ja teki vertailuja. Ja kun sattumankaupalla yhtäkkiä minulla ei enää ollutkaan junakorttia, vaan se oli sujahtanut tämän konnarin taskuun, joka mitä luultavimmin hypistelee korttia tälläkin hetkellä ja hykertelee, kun taas esti yhden vääryyden tapahtumasta.

Lähdin sitten iloisin mielin tiskille ilmoittamaan korttini kadonneeksi ja luulin, että saisin pian uuden kortin ja muutaman säälivän katseen, kun joku huligaani oli yrittänyt luvatta käyttää minun korttiani junassa. Jokainen tällainen tilanne on täysin erilainen riippuen tiskin toisella puolella olevasta ihmisestä. Otin vuoronumeron ja aloin toistella manausta, jolla saisin jonkun rennon ihmisen palvelemaan minua. ”Älä tule tyhmä tyyppi, tule hyvä tyyppi. Älä tule tyhmä tyyppi, tule hyvä tyyppi…..” Tämä ei ikinä toiminut aiemminkaan, vaan hiekkalaatikolla kakuista tuli lättäniä ja ne levisivät aina käsiin. Niin nytkin. Virkailija oli elämäänsä kyllästynyt, pieni ja hyvinkin jo ikääntynyt mies. Tätä en toivonut. Mutta päätin heittäytyä taisteluun tätä pientä, skorpioninkatseista ukkoa vastaan. Taistelukielekseni valitsin saksan ja aseekseni sanan säilän. Selitin tilanteen rauhallisesti ja kerroin, että hukkasin lippuni. Yritin siinä myös hieman tuhertaa itkua, mutta kyyneleet eivät vain virranneet, eivät sitten mitenkään, joten päätin vain lisätä puheen sekaan nyyh-äänteitä. Hän katsoi kylmällä katseellaan ja näppäili tietokonetta ja soitti johonkin. Tämän jälkeen ilmoitti, että joku suomalainen oli käyttänyt korttiani. ”Mikä sattuma!”, huudahdin. Olin kuin ällikällä lyöty. Hän tuntui epäilevän aitouttani.

”Annoitko korttisi kaverillesi?”
”En.”
”Miten hän sai korttisi.”
”En vastaa.”

Yritin vedota jonkun maan perustuslain viidenteen pykälään ja pidättäytyä vastaamasta. Noh, hän ei uskonut minua, mutta sillä ei ollutkaan mitään merkitystä, sillä hän ojensi vain lapun, jossa luki ”Herr Oetler” sekä puhelinnumero. Tämä kassajäärä käski minun soittaa tähän numeroon tai tulla uudelleen käymään virka-aikana. Asia ei siis selvinnyt ensimmäisellä kerralla, vaan se vain monimutkaistui. Kuka on Herr Oetler? Mitä hän minusta haluaa? Mietin suunnitelmaa yön yli ja marssin toimistoon uudelleen seuraavana päivänä ja tällä kertaa virkailijana oli nuorekas nainen ja hän olikin paljon sympaattisempi. Tiedustelin Herr Oetleria, mutta hän hämmentyi, koska ei tunne ketään Oetleria. Kaivoin ryppyisen lapun taskustani ja hän soitti puolestani tähän epämääräiseen numeroon. Kukaan ei vastannut ja nainen kertoi selvittävänsä asian myöhemmin ja sen jälkeen soittavansa minulle.

Aamulla hän soitti ja käski painella poliisin puheille ja saisin korttini takaisin sen jälkeen, kun ilmoittaisin korttini varastetuksi. Tästä alkoi sisäinen taisteluni. Ilmoittaako minulle tuntematon ihminen varkaaksi ja samalla valehdella virkavallalle, mutta toisaalta korttini olisi pian jälleen taskussani. Vai myöntääkö kaikki lopulta ja vain katsoa, mitä siitä seuraa. Keskusteltuani ”korttivarkaan” kanssa, päätimme yhdessä tuumin marssia tiskille ja myöntää kaikki. Meidät oli lyöty.

Helpommin sanottu kuin tehty. Jälleen piti selittää koko tarina uudelle kassahenkilölle ja kerroin antaneeni kortin kaverilleni. Setä tiskin toisella puolella kertoi, ettei se ole sallittua. ”Jaajaa, no sitten. Hei sori, kato mä en tiennyt tota.” Hän ei tiennyt miten toimia ja lähetti meidät asiakasneuvontaan. Jälleen koko sama tarina uudelle ihmisille ja kuunneltuaan hän kertoi, että ei ole sallittua antaa korttia toiselle. ”NO SHIT?!” Mikä teitä vaivaa! Ihmiset ovat epärehellisiä, piste. Helvettiä ei ole keksitty turhaan. Sille on kyllä ihan tarkoituksensa. Tämä asiakasneuvojatäti ei osannut sanoa mitään järkevää. Luultavasti ja ehkä kuuluivat jokaiseen lauseeseen. Hän kertoi, että minun tuli luultavasti ostaa uusi kortti. Sveitsiläiset ovat naiiveja ja typeriä. Miksi tällaiseen tapaukseen ei ole mitään toimintamallia. Vai oliko tämä todella ennakkotapaus?

Sitten menimme uudelleen tiskille ostamaan minulle uutta korttia. Jälleen sama tarina ja ilmoitin haluni ostaa uusi kortti. Jälleen: ”Ei ole sallittua antaa korttia jollekin toiselle.” Missä on seppuku-miekkani, kun sitä kaikista eniten tarvitsen?

Lopulta sain sen. Uusi kortti. Se lepäsi kevyesti kädelläni ja mieleni valtasi ilo. Maksoi 150e, josta itse maksoin 50 euroa. Pieni raha kaikesta tästä. Lopuksi virkailija kertoi, että tämä on sitten henkilökohtainen kortti. Nyt tiedän. Ei ole sallittua antaa korttia kenellekään muulle ja lopulta sain vastauksen ihmettelyilleni, että miksi kortissa on kuvani, vaikka kaikki kaverinikin käyttävät sitä. Nyt todellakin tiedän.

Uusi tarina: (huomaan itse, kuinka ovelasti sidonkaan tekstin yhtenäiseksi) Kun tenttini ovat vihdoinkin ohi, niin aloin miettiä, että mitä saksan kursseja ottaisin seuraavalle lukukaudelle, jotta saisin mahdollisimman helposti kursittua kasaan tarvittavat opintopisteeni. Päätin ottaa saksaa arkipäivässä –puhekurssin enkä vaivautunut lukemaan kurssin kuvausta, sillä kaikki tämännimiset kurssit ovat tietenkin samanlaisia. Miten sanon kassalle, että lopettaa kuittien teippailun ostostavaroihini. Tällä kertaa uhriksi joutui nimittäin hammastahnani. Miten sanon ystävällisesti, etten halua antaa kolikoita niitä pyytävälle, mutta kurkkupastillin voin kyllä tarjota. Nämä tilanteet mielessäni painoin iloisesti ilmoittautumisnappia. Mutta pian huomasin samalla painaneeni sellaisen kierteen laukaisunappia, että tulen kärsimään siitä koko lopun vaihtoaikani.

Muutaman tunnin kuluttua luin kurssikuvauksen jonkun kehotuksesta ja huomasin, että tänä vuonna kurssin aihepiiri onkin erikoinen: sveitsiläisen vanhainkodin muutto! ”Kurssilla on tarkoitus tutustua vanhuksiin haastattelemalla heitä heidän kotonaan ja lisäksi dokumentoida heidän pelkojaan ja toiveitaan tulevaisuudesta kuvin, tekstein ja lyhytelokuvin (!). Pääasia on kuitenkin oppia tuntemaan vanhuksia” Pitkään aikaan en ole ollut yhtä hämmentynyt kurssikuvauksesta. Minkälaisissa palavereissa keksitään kurssien teemat? Mukana on varmasti ollut miestä väkevämpää, sillä muuten nämä aivoitukset ovat täysiä mahdottomuuksia. Lisäksi luultavasti palaverissa leikataan pieniä lappuja, joihin kirjoitetaan satunnaisia sanoja ja nostetaan sattumanvaraisesti sitten hatuista. Kurssisuunnitelma on pian valmis ja työyhteisö lisäksi hyötyy hauskasta yhdessä tekemisestä. Harmi vain, että minä satun olemaan juuri sillä kurssilla, jolle sattuma heitti sanat vanhus, tulevaisuus, pelko ja lyhytelokuva (!!).

Vaihto-oppilaat ovat lemmikkejä, jotka hauskalla kielellään menevät viihdyttämään vanhuksia, jotta heille tulee iloinen mieli ja elämä voittaa. Luultavasti ennen vanhainkodissa vierailleet piristävät koirat ovat löytäneet parempaa tekemistä ja vaihtarit otetaan tilalle. Meitä saa silittää, meille saa nauraa ja taputtaa päälaelle. Meidät voi kutsua paikalle, kun tulevaisuus ahdistaa. Hassut punaiset nenät vain päähän ja muutama lause saksaa, niin johan se hymy sieltä irtoaa eläkeläisillekin. Nyt käsi sydämellä, kuka odotti, että minä kuvaan hetken päästä lyhytelokuvaa sveitsiläisten vanhusten tulevaisuuden peloista? ”Nyt Martta tunnetta peliin, toi on laimee. Oikeet tunteet mukaan nyt! Mieti lapsuuden vääryyksiä!”

Miksi kurssilla ei mieluummin opeteta, että miten valehdella paremmin junalipusta, se on arkipäivää se, eivät vanhukset.

Verhot kiinni

En ole kuollut. Vaivuin vain tentteihin ja elin liukuoveni sulkemassa tilassa. Tentit menivät tietysti pieleen, mutta tänään koitti vapaus. Tuntuu siltä, että voisin lähteä vaikka Italiaan.