Lasku

Lähdin laskettelemaan ennakkoluulottomasti. Laskeminen ei vaikuta mitenkään vaativalta, joten olin luottavaisin mielin, vaikka olen lasketellut elämässäni vain 3-4 kertaa ja viimeisen kerran, kun oli noin 11-vuotias. Jokainen näistä kerroista tapahtui Turengin Kalpalinnassa, kun ala-asteella oli vuosittainen talviurheilupäivä. Olen kuitenkin seurannut alppihiihtoa mielenkiinnolla televisiosta ja siellä tuskin koskaan tapahtuu kaatumisia. Yleisin on sisäsuksivirhe ja edellisen päivän mentaaliharjoittelulla yritin minimoida nämä omasta laskustani. Osasin lisäksi monta termiä laskettelusta.

Tärkein on itseluottamus, sillä kun se on kohdallaan, niin kukaan ei huomaa, jos tekee jotain väärin. Päätinkin siis panostaa ennemminkin siihen, että vaikutan ammattilaiselta. Ostin kalliit hanskat sekä kullan väriset laskettelulasit. Bling-bling on muodissa (eikä vähiten siksi, että suksivuokraamon myyjä halusi päästä eroon kolme vuotta hyllyllä roikkuneesta parista. kukaan ei osta kullan värisiä laseja, joten sain ne 13 eurolla normaalin 100 euron sijaan). Vuokrasin upean suksipari, päähäni asetin huippumuodikkan H&M:n pipo. Fiilis oli luottavainen ja olin valmis näyttämään ympäröivälle laskettelukansalle, että kuulun samaan klikkiin. Olin valmis taistoon.

Sisäinen itseluottamus alkoi hieman hapertua, kun huomasin pian istuvani hississä, jonka päätepysäkkiä ei voinut erottaa, koska se näytti vievän taivaaseen tai ainakin kovasti kaipaamaani pilveen jylhän vuoren huipulle. Päätin kuitenkin odottaa ja katsoa, mihin tämä hissi veisi. Odotin, odotin ja odotin. Odotin lisää ja odotin. Odotin. Odotin ja odotin. Matka ei tuntunut päättyvän ikinä. Kummastelin asiaa, sillä muistelin, että Kalpalinnan hissit olivat huipulla muutamassa hetkessä. Lopulta löysin matkan päätteeksi itseni hyvin sumuiselta ja tuuliselta paikalta, mutta ulkoinen itsevarmuuteni pysyi yhä järkkymättömänä. Alkuun laskin kerran lyhyen sinisen rinteen, jonka jälkeen hamusin (sosiaalinen paine. kun kaikki muutkin, niin kyllä minäkin) jo jotain jännittävämpää ja siirryin punaiseen rinteeseen (rinteet asteikolla sininen-punainen-musta). Muistin saaneeni ohjeita edellisenä viikonloppuna eräältä sveitsiläiseltä: ”Käännä aina vähän yläkroppaa siihen suuntaan, mihin haluat menevän.” Kuulosti helpolta. Tuloksena hillitön vauhti ja muutama ruhje. Ei toimi. Otin toisen valttikorttini käyttöön ja aloin hyräillä Mikko Alatalon Taikanappi-biisiä. Heti meni hyvin. Pystyin samaistumaan lasieni takia Mikkoon paljon paremmin kuin sveitsinsaksaa puhuvaan laskettelunopettajaan.

Pikkumuksut sujahtivat molemmin puolin ohi ja heistä jäi muistoksi vain lumipölly naamalleni, joka värjäsi upouudet lasini valkoisiksi. Lumi häiritsi minua ja olin pian rähmälläni. Muutama vastasyntynytkin ohitti minut kehdoissa ja kapaloissa, mutta he olivat harvassa. En sietänyt tätä, joten minun oli pakko ryhtyä toimiin. Olin oppinut fysiikan tunnin liikemäärän käsitteen. Se on massa joka määrää! Laskin kakaroita nurin kuin keiloja, eivätkä törmäykset hetkauttaneet minua lainkaan. Sitten tuli taas joku lumipahkura ja kierin 30 metriä. Loppupäivästä kohtasin kuitenkin voittajani, koska eräs tuntematon amerikkalainen julisti gondolihissin rouvalle olevansa liian lihava laskemaan korkeimmalta huipulta alas. Itse otin sukset alleni ja kiidin lumivyöryä karkuun tehden kolmoisvoltteja kahdella kierteellä (eli otin saman maisemahissin alas, koska tässä vaiheessa jaloissani oli suuret rakot ja jokainen askel oli taistelu kohti parempaa elämää).

Sää oli paras mahdollinen laskemiseen aivan varhaisen aamun pilvisyyttä lukuun ottamatta. Aurinko paistoi koko päivän ja mieli oli kirkas. Lumi oli täydellistä (tosin minulla ei ole vertailukohtaa) ja uutta luntakin runsaasti. Jokaisen laskun jälkeen osasin taas enemmän ja pystyin kontrolloimaan jalkoihini kiinnitettyjä puikkoja paljon paremmin ja vieläpä yhtä aikaa. Näin kuvailisin laskettelutaitojani tällä hetkellä: olen kuin 80-luvun neonvihreään toppahaalariin sonnustautunut hattaratukka, joka sujuttelee kepeästi rinnettä alas. Nimenomaan sujuttelee.