Taantumisen aika

Oli mukava käydä Suomessa. Kaikki tuntui niin tutulta. Heti ensimmäisistä hetkistä tiesin, että olen taatusti jälleen Suomessa. Sen tuntee. Ja varsinkin kuulee, sillä jälleen pystyin seuraamaan, mitä ihmiset puhuivat ja oloni oli hyvin hämmentynyt. Sitä ennen olen kävellyt kuolleena Zürichin kaduilla täysin tiedostamatta, mitä ympärilläni olevat ihmiset puhuvat ja mitä kriisejä heidän elämissään on. Nyt kuulin, mitä vieressä istuvan tädin lapsille kuului ja oliko heidän kotitehtävänsä tehty. Oikeastaan tätä en ollut niin paljoa kaivannut. Vaivun helposti tutkiskelemaan itseäni, mutta se on vaikeampaa, sillä kaikki ympärilläni kuulemani kiinnostavat tarinat tempasivat mielenkiintoni.

Nyt olen kuitenkin takaisin ja olen vain nukkunut. Sitten nukkunut lisää, mulkoillut kämppiksiäni ja nukkunut. Jokin on selkeästi iskenyt minuun. En tiedä, onko uutuuden viehätys haihtunut ja olen tippunut arkeen. Olen tippunut siitä sumuisesta pilvestä, jonka sisällä elin koko syksyn. Sellaisen pilven sisällä, jossa kaikki on mahdollista ja kaikki sallittua. Välillä tuossa utuisessa pilvessä pidettiin hyviä bileitä, nukuttiin vähän, oltiin huolettomia ja tehtiin mitä tykättiin. Ehkä ei ollut viisasta hypätä siitä ulos ja käydä Suomessa, koska nyt en enää pääse tuohon turvalliseen pilveen takaisin! Oi kiinalainen, missä se sinun klubisi olikaan? Täytyy kaivaa se osoite jostain, sillä jotain täytyy nyt tehdä.

Paluuni jälkeen olen viettänyt 92 % ajasta kämpässäni ja siitä suurimman osan aikaa sängylläni. Tuijotan pysähtynyttä huonettani ja polven korkeudella roikkuvaa Ikean japanilais-henkistä lamppua. Välillä avaan huoneeni ikkunan, kun kaupunki on peittynyt sakeaan sumuun toivoen, että sumu valtaisi elämäni taas. Hengitän sitä, mutta se ei siirry enää ympärilleni. Arvelin, ettei elämä voisi kestää täällä samanlaisena koko vuotta, mutta en arvannut, että se loppui nyt. Mikään ei ole enää uutta. En enää luennoilla selaa sanakirjaani siinä toivossa, että joku olisi kiinnostunut ulkomaalaisesta. Enkä bongaile bileistä mahdollisia uusia tuttavuuksia. Minä en välitä siitä enää.

Tuttuja tavatessa ei ole enää se henki, kun kukaan ei enää tunne ketään. Kaikki olivat niin epävarmoja. Jotkut kompensoivat sitä ylitsevuotavalla iloisuudella. Tai ehkä mikään ei ole muuttunut, mutta näen vain asiat jo toisin. Olen tottunut ihmisiin enkä huomaa enää heidän erikoisuuksiaan. Eikä nyt tarvitse enää miettiä, mitä sanoo, vaan tuntee ihmiset jo sen verran hyvin, että saattaa sanoa, mitä tahtoo. Jännitystä tuo kuitenkin, kun joku vielä onnistuu yllättämään menneisyydellään. Fabian kertoi tänään opiskelleensa kiinalaista lääketiedettä ja itämaista hierontaa. Hän kertoi lisäksi hierovansa varpaitaan, kun väsyttää. Se kuulemma auttaa. Tämän jälkeen hinkkasin omiani niin, että iho lähti, mutta tämän jälkeen vaivuin puolentoista tunnin päiväunille.