Jäätiköt ja ihmiset

Kävimme jokin aika sitten luistelemassa Zürichin keskustaan rakennetulla tekojäällä. Aluksi tunsin itseni melko epävarmaksi, mutta muutaman minuutin treenauksen jälkeen luistelu tuntui sujuvan yllättävänkin hyvin. Varsinkin, kun viimeksi olin luistellut luultavasti yläasteen liikuntatunneilla. En edes muista, koska viimeksi olen omistanut luistimet, mutta en silti ollut haparoiva, joten pelastin kasvoni. Muutamat ulkomaalaiset olivat ilmeisesti kerran tai pari luistelleet aiemmin ja siltä touhu vaikuttikin. Muodostimme ehkä seitsemän hengen piirin ja luistelimme ympyrää niin, että varmemmat luistelijat potkivat vauhtia ja heikoimpien tuli vain seistä paikallaan ja nauttia(?) menosta. Saimmekin melko kovan vauhdin ja riemukkain tapahtuma oli, kun lopulta espanjalainen sinkoutui piiristä pois ja lähti etenemään tangentin suuntaan pelottavalla nopeudella. Pelkkää fysiikkaa. Hän ei osannut tehdä mitään. Ei jarruttaa, ei kääntää tai mitään muutakaan, vaan antoi vain mennä ja tarttui epätoivoisesti ensimmäiseen vastaantulijaan. Näin hän sai vauhdin pois ja minut nauramaan. Tämä viaton satunnainen luistelija oli hämillään, kun hurjasti vaappuva ja moneen villapaitaa, pipoon, kaulahuiviin ja paksuun talvitakkiin sonnustautunut luistelija syöksyi kovaa häntä kohti kädet ojennettuna.

Vähän myöhemmin espanjalaisen kaverit tulivat Zürichiin vierailemaan ja hän vei heidät jälleen luistelemaan. Itse en mennyt mukaan, koska ajatteli, että olisi vaivaannuttavaa vain toljottaa tyhjällä katseella seinää, sillä en puhu sujuvasti espanjaa eivätkä kaksi heistä puhu englantia. Tämä oli selvästikin virhe, sillä hänen ystävänsä oli kehunut hänen luistelutaitojaan ja hän olikin toiminut opettajana.

En ole vieläkään saanut oleskelulupaani, joten statukseni tällä hetkellä luultavasti on laiton pakolainen. Jos tässä olisi meri lähellä, niin soutaisin muiden pakolaisten kanssa täyteen ahdetussa paatissa sen yli eri maahan ja hukkuisin matkalla. Nyt minun tulee tyytyä vain patikoimaan Alppien yli tai sitten vain menen pummilla junassa. Elo suomalaisena pakolaisena on näköjään sekin helppoa. ”Nääh, en mä viitti kävellä, mä otan junan.”

Kuulin suomalaiselta Päiviltä, että hän käy samaa kurssia kuin Barbara. Tämä asia selvensi paljon ennen avoimeksi jääneitä kysymyksiä tästä aurinkoisesta kämppiksestäni. Kurssin nimi on nimittäin jäätiköt ja ikirouta. Mitä siellä kurssilla tehdään opiskelijoille? Harjoitustyönä ilmeisesti jokaisen tulee samaistua aiheeseen. Kymmenen pistettä Barbaralle. Hän on ilmetty jääkalikka. Koulujen naamiaisissa vappuna lohkeaa varmasti ykköspalkinto. Edes Matin nakkiasusta ala-asteelta ei ole vastusta, ei sitten mitenkään. Samaa kurssia käy myös kylmä norjalainen (eikä vain minun mielestäni, vaan näin sanoi siis Päivi), joten Barbaran ykköspaikka on uhattuna. Päivi, puuristin ja valkosipulin sijaan suosittelen seuraavaksi kerraksi lapasia ja hitsauspilliä.

Ja jotta ei tulisi kuvaa, että mielestäni kaikki ihmiset täällä ovat kylmiä ja typeriä, niin sanon, että tähän mennessä olen tavannut vain nämä kaksi. Eli suurin osa ihmisistä ovat todella mukavia. Mukaillein erästä helsinkiläistä kassaneitiä: En osaa prosentteina sanoa, mutta yksi kolmestakymmenestä ei ole mieleeni. (Alunperin tämä kassaneiti sanoi, ettei osaa prosentteina sanoa, kuinka monet ihmiset laittaa banaanitertun muovipussiin, mutta ehkä joka toinen) Damn, en voi laittaa enää CV:hen, että tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Enkä varsinkaan, että olen sosiaalinen ja avoin.

Ostin vihdoin prepaid liittymän, joten uusi puhelinnumeroni on +41774366052.