Jäätiköt ja ihmiset

Kävimme jokin aika sitten luistelemassa Zürichin keskustaan rakennetulla tekojäällä. Aluksi tunsin itseni melko epävarmaksi, mutta muutaman minuutin treenauksen jälkeen luistelu tuntui sujuvan yllättävänkin hyvin. Varsinkin, kun viimeksi olin luistellut luultavasti yläasteen liikuntatunneilla. En edes muista, koska viimeksi olen omistanut luistimet, mutta en silti ollut haparoiva, joten pelastin kasvoni. Muutamat ulkomaalaiset olivat ilmeisesti kerran tai pari luistelleet aiemmin ja siltä touhu vaikuttikin. Muodostimme ehkä seitsemän hengen piirin ja luistelimme ympyrää niin, että varmemmat luistelijat potkivat vauhtia ja heikoimpien tuli vain seistä paikallaan ja nauttia(?) menosta. Saimmekin melko kovan vauhdin ja riemukkain tapahtuma oli, kun lopulta espanjalainen sinkoutui piiristä pois ja lähti etenemään tangentin suuntaan pelottavalla nopeudella. Pelkkää fysiikkaa. Hän ei osannut tehdä mitään. Ei jarruttaa, ei kääntää tai mitään muutakaan, vaan antoi vain mennä ja tarttui epätoivoisesti ensimmäiseen vastaantulijaan. Näin hän sai vauhdin pois ja minut nauramaan. Tämä viaton satunnainen luistelija oli hämillään, kun hurjasti vaappuva ja moneen villapaitaa, pipoon, kaulahuiviin ja paksuun talvitakkiin sonnustautunut luistelija syöksyi kovaa häntä kohti kädet ojennettuna.

Vähän myöhemmin espanjalaisen kaverit tulivat Zürichiin vierailemaan ja hän vei heidät jälleen luistelemaan. Itse en mennyt mukaan, koska ajatteli, että olisi vaivaannuttavaa vain toljottaa tyhjällä katseella seinää, sillä en puhu sujuvasti espanjaa eivätkä kaksi heistä puhu englantia. Tämä oli selvästikin virhe, sillä hänen ystävänsä oli kehunut hänen luistelutaitojaan ja hän olikin toiminut opettajana.

En ole vieläkään saanut oleskelulupaani, joten statukseni tällä hetkellä luultavasti on laiton pakolainen. Jos tässä olisi meri lähellä, niin soutaisin muiden pakolaisten kanssa täyteen ahdetussa paatissa sen yli eri maahan ja hukkuisin matkalla. Nyt minun tulee tyytyä vain patikoimaan Alppien yli tai sitten vain menen pummilla junassa. Elo suomalaisena pakolaisena on näköjään sekin helppoa. ”Nääh, en mä viitti kävellä, mä otan junan.”

Kuulin suomalaiselta Päiviltä, että hän käy samaa kurssia kuin Barbara. Tämä asia selvensi paljon ennen avoimeksi jääneitä kysymyksiä tästä aurinkoisesta kämppiksestäni. Kurssin nimi on nimittäin jäätiköt ja ikirouta. Mitä siellä kurssilla tehdään opiskelijoille? Harjoitustyönä ilmeisesti jokaisen tulee samaistua aiheeseen. Kymmenen pistettä Barbaralle. Hän on ilmetty jääkalikka. Koulujen naamiaisissa vappuna lohkeaa varmasti ykköspalkinto. Edes Matin nakkiasusta ala-asteelta ei ole vastusta, ei sitten mitenkään. Samaa kurssia käy myös kylmä norjalainen (eikä vain minun mielestäni, vaan näin sanoi siis Päivi), joten Barbaran ykköspaikka on uhattuna. Päivi, puuristin ja valkosipulin sijaan suosittelen seuraavaksi kerraksi lapasia ja hitsauspilliä.

Ja jotta ei tulisi kuvaa, että mielestäni kaikki ihmiset täällä ovat kylmiä ja typeriä, niin sanon, että tähän mennessä olen tavannut vain nämä kaksi. Eli suurin osa ihmisistä ovat todella mukavia. Mukaillein erästä helsinkiläistä kassaneitiä: En osaa prosentteina sanoa, mutta yksi kolmestakymmenestä ei ole mieleeni. (Alunperin tämä kassaneiti sanoi, ettei osaa prosentteina sanoa, kuinka monet ihmiset laittaa banaanitertun muovipussiin, mutta ehkä joka toinen) Damn, en voi laittaa enää CV:hen, että tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Enkä varsinkaan, että olen sosiaalinen ja avoin.

Ostin vihdoin prepaid liittymän, joten uusi puhelinnumeroni on +41774366052.

Oodi Barbaralle

Alusta alkaen minulla on ollut jostain syystä ongelmia yhden kämppikseni kanssa. Me emme ole yhteensopivia. Emme ole majakka ja perävaunu, emme Jack ja Rose, emme paita ja peppu ja emmekä varsinkaan suulas sveitsiläinen ja puhelias ulkkari. Meidän suhteemme on hyvin mielenkiintoinen ja pidän sen tutkimisesta. Ensimmäinen este suhteellemme tuli tupareiden aikoihin, kun hän kehotti minua olemaan oma-aloitteisempi krapula-aamuina ja tulemaan vastaan asioissa kuten tupareiden jälkeisen aamun siivousoperaatiossa. Yritin sivuuttaa tämän asian ja päätin aloittaa hänen kanssaan puhtaalta pöydältä. Tämä ei kuitenkaan toiminut millään lailla. Olen yrittänyt kysyä kysymyksiä häneltä saksaksi, mutta hän vastaa niihin lähinnä ’kyllä’ tai ’ei’. Olen odottanut edes yhtä vaivaista vastakysymystä. Odottanut silmät säihkyen, että mitä hän haluaa minusta tietää, mutta joutunut pettymään. Hän ei ole kiinnostunut minusta eikä tiedä minusta mitään. Haluaisin pitää hänelle itsestäni tietovisan ja katsoa, mitä hän tietää. Hän ei voi tietää yhtään mitään. Pidän silti siitä tunteesta, kun menen tahallani samaan aikaan hänen kanssaan istumaan aamiaispöytään ja kuuntelen vain hiljaisuutta. Ajattelen aina, että minulla ei ole mitään menetettävää. Tätä auvoa ei kuitenkaan kestä yleensä pitkään, sillä hän nappaa usein rekvisiitakseen jotain luettavaa ja poistuu paikalta niin pian kuin vain kehtaa. Tämän lyhyen hetken aikana kuuluu vain, kun hän kääntää lehden sivua ja minä kun minä ryystän mysliä.

Hetki sitten huomasin, että hän oli ostanut yhteiseen kämppämme keittiöön maton. ”Voi kuinka mukavaa sinulta, Barbara”, ajattelin. Vilkaisu hintaan ja järkytyin. Hän oli todellakin mennyt ostamaan 150 euron maton! Tämä hinta jaetaan kaikkien asukkaiden kesken. Kuka ostaa kommuunikämppään näin kalliin maton, kun siihen joka tapauksessa kaatuu punaviiniä? Tällaiset matot vetävät punaviiniä puoleensa. Se on varma. Lisäksi matto ei ole mitenkään erityisen hieno. Luultavasti joku Intiassa on näprännyt siihen 1000 solmua neliösentille ja minä sanon mattoa keskiverto matoksi, mutta sitä se on. Alan matonkutojaksi. Kun lähden pois, otan siitä taatusti kuudesosan mukaani. Keskeltä. Diagonaalisesti. Lähettäkää mattoveitsi, jotta voin pilkkoa Barbaran maton ja polttaa pakanallisin menoin.

Eilen teimme Barbaran kanssa lopullisen sanattoman päätöksen, ettemme puhu toisillemme enää muuta kuin ’huomenta’, ’hei’ ja ’näkemiin’. Luin tämän sopimuksen hänen ruumiinkielestään ja hän puolestaan suostuvaisen vastaukseni katseestani. Meidän ei tarvitse puhua toisillemme yhtään mitään. Ei enää kysymyksiä, ei enää keskustelun avaavia kommentointia hänen leipomuksistaan. Se on ohi. Olen saanut ensimmäisen vihamieheni Sveitsistä ja olen ylpeä, että se on juuri Barbara. Luultavasti jokainen vanhus pitää hänestä ja kehuu hänen leipomuksiaan ja siivousintoaan. Lisäksi hän on luultavasti erittäin mukava persoona. Minä taas en kokkaa ja viihdyn epäsiisteydessä. Hän pystyy varmasti vakuuttamaan lähipiirilleen, että hän on oikeassa ja minä olen outo. En kiistä.

En voi muuta kuin huvittua asiasta. En muista, milloin viimeksi hän on sanonut minulle jotain. Noh, ei tarvitsekaan. Barbara, jos luet tämän, niin älä liimaa enää lappuja oveeni, että minun tulee viedä kartongit ulos. Osaan lukea meidän viikkolistaamme.

Ostan hänelle joululahjaksi pumpun. Barbara, pumppaa itsesi mielenkiintoiseksi. Toivottavasti se olet sinä, joka kärsit herpeksestä.

Roiske

Kävimme kämppisteni kanssa syömässä alakerran etnisessä ravintolassa, koska yksi kämppikseni muutti talveksi vuorille lumilautailun opettajaksi. Sinne meni. Tilalle sain saksalaisen tytön. Hän katsoo kanssani hiihtoa lauantaisin, joten samaistuimme heti. Ravintolassa olisin halunnut syödä jotain marokkolaista ruokaa, mutta tarjoilija ilmoitti, että marokkolaista ruokaa laittava kokki ei ole paikalla, mutta hän itse on Libanonista, joten kelpaako se. Kysyin, että Marokko, Libanon, onko siinä joku ero? Erikoista, että ruokalistalta saa vain sen maan ruokaa, josta tarjoilija/kokki/jakaikkimuu sattuu olemaan kotoisin. Samahan se on, kuka sen ruoan sinne mikroon laittaa. Ravintolat toimivat aina niin, että ruoka valmistetaan kiinassa ja lopulta työnnetään vain lämpenemään mikroon ja viedään asiakkaalle. Siinä paljon kokin taitoja tarvita.

Ruoka oli joka tapauksessa hyvää ja puhuin vähän. Seurasin vain keskustelua, mutta lopulta vaivuin tiedottomaan tilaan ja puhuin vain kysyttäessä. Yleensä vain nyökkäsin ja hymyilin riippumatta kysymyksestä. Jotta pysyisin hereillä, aloin pitää tukkimiehen kirjanpitoa mega-sanoista ja laskin samoin myös, kuinka montaa sanaa itse sanoin. Kyllä. Vääjäämättä mega-lista päihitti minut selvästi. Kämppikseni ihmettelivät, että mitä teen ja sanoin, että lasken kaloreita. Tykkään hämmentää heitä ja se on harrastukseni. Olen mielestäni onnistunut siinä erittäin hyvin. He luulevat, että olen terveysihminen, koska syön tummaa kokojyväleipää, toisinaan raakaa kukkakaalia ja juon maitoa.

Kukkakaalista puheen ollen. Kaupassa kaupantäti kiinnitti jostain kumman syystä teipillä kauppakuittini kukkakaaliin. Huomasin asian kotona ja ihmettelin suuresti, että miksi ihmeessä kuitti on niin tärkeä, että se täytyy teipata kukkakaaliin. Jos en ota kuittia, niin se tarkoittaa, etten tarvitse sitä. Eikä tarvitse kukkakaalinikaan. Älä liimaa kuittia kukkakaaliini, koska se on typerää.

Olin erään väitöskirjan tekijän luona tuulettumassa ja lievittämässä jo sietämättömäksi käyvää stressiä. Erään Lontoossa työskentelevän saksalaisen pomo on Suomesta ja hän halusikin, että kirjoitan muutamia sanoja hänelle ylös, jotta hän voisi kahvipöytäkeskustelussa käyttää näitä sanontoja. Harmi, että en voi olla kuuntelemassa tätä keskustelua, sillä haluaisin nähdä pomon ilmeen, kun hän laukoo opettamiani sanoja hänelle. Hahaa. Hän etsii pian uutta työpaikkaa.

Juhlissa oli myös eräs venäläinen ja puolalainen. He olivat jo humaltuneet, kun saavuin paikalle eivätkä kumpikaan ehkä juuri tästä johtuen tehnyt minuun vaikutusta. Loppujen lopuksi puolalainen alkoi lähinnä ärsyttää. Mutta illan viihdytyksen järjesti ehdottomasti venäläinen. Kiitos siitä. Meillä oli yksi punaviinipullo vielä jäljellä, mutta harmiksemme huomasimme, että korkinavaaja oli rikki ja käyttökelvoton. Venäläinen riensi paikalle ja kertoi, että hänellä on eräs venäläinen kikka avata pullo ilman apuvälineitä. Tai oikeastaan ei aivan, sillä hän tarvitsi kuulemma paksun matematiikan kirjan. Se etsittiin hänelle ja hän alkoi takoa punaviinipulloa kirjaa vasten, jonka hän oli asettanut seinää vasten. Olin hämmentynyt, sillä takominen toi tulosta ja korkki alkoi työntyä ulos. Olin saanut uuden kikan. Hän jatkoi takomista ja ei ehkä niin odottamatta hän löi pullon kerran liian kovaa kirjaa vasten ja se hajosi palasiksi ja viini levisi pitkin lattiaa, hänen vaatteitaan ja ennen kaikkea pitkin valkeaa seinää. Mitään ei ollut tehtävissä. Ajattelin, että jos meillä vain olisi painepesuri, jonka voisi täyttää vichy-sooda-suola –seoksella, se voisi tepsiä. Joku yritti pyyhkiä seinää, mutta tuloksetta. Nyt heillä on uusi hieno sisustuselementti: punainen, omaperäinen roiske.

Nyt odotus palkitaan. Tulen Suomeen 19.12. Paluulippua en ole vielä varannut, koska en ole varma, että viivynkö uuden vuoden yli vai en. Riippuu, onko Zürichissä ketään tuttujani paikalla. Matkani Suomeen tulee olemaan mielenkiintoinen. Matkaan nimittäin ensin junalla maanantai-iltana Saksan puolelle Friedrichshafeniin ja lennä sieltä Ryanairilla Lontoon Stanstedille. Vietän lentokentällä yön, teen siellä uusi ystäviä ja aamulla lennän Tampereelle.