Olut

Mistä tietää, että on oikeasti perimältään suomalainen eikä ole adoptoitu Afrikasta tai Thaimaasta? Mistä tietää, että on saanut luojan lahjana pimeän maailmankatsomuksen ja sisäisen puukkojunkkarin? Kyllä. Se on jo vahva viite, jos pystyy lukemaan kokonaan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla -sarjan, mutta jos kolme eri kertaa baari-illan aikana joku tulee juttelemaan mukavia suomalaisista aiheista kuten jääkiekosta, niin asia on päivän selvä. Olen suomalainen. Se iski minuun lujaa. En ikinä pääse irti torppariperinteestä, metsätaloudesta tai ulkoisesta kansallispuvusta. Ei sillä, että tahtoisin niin tehdä, mutta sitä vain miettii, että miten vielä näinä aikoina näin selkeästi pystyy erottamaan karun Pohjolan ihmisen. Luulin, että rajat ovat avautuneet ja kaikenmoinen turismi Aasian suuntaan olisi voimakas ja näin kansalaisuudet sekoittuisivat. Tällä kertaa en ollut ottanut edes Marimekon kävelysauvoja ja Unikko-laukkuani mukaan, mutta silti loistin väen keskeltä.

Kaksi sveitsiläistä poikaa tuli luokseni ja sanoivat hyvin innokkaasti, että rakastavat suomalaista jääkiekkoa. En tuntenut näitä ihmisiä. Kysyin, että mistä he tietävät, että tulen Suomesta ja he vastasivat hyvin närkästyneen oloisesti, että totta kai he tietävät, sillä näytän ihan suomalaiselta. Juttelimme sitten pitkät tovit jalkapallosta ja jääkiekosta. Ikään kuin olisin ollut merkkihenkilö, koska tulen Suomesta. En ole merkkihenkilö. Hieman myöhemmin suomenruotsalainen tyttö tuli luokseni, koska myös hän erotti minut suomalaiseksi. Juttelimme vain tovin, koska minulta loppui juoma ja piti lähteä myös vessaan jonottamaan. Myös miesten vessaan oli pitkä jono. Käsittämätöntä. Mutta Suomi on pop.

Olin eilen Zürichin Oktoberfestilla. Oktoberfest tulee tänne, kun aito saksalainen on päättynyt ja juhla ilmeisesti viipyy täällä kuukauden. Mikään suuri kansanjuhla ei ole kyseessä, vaan Zürichin keskustaan ilmestyy vain valkoinen teltta. Maksoin sisäänpääsyksi 12 frangia ja tällä sai 30 frangin arvoisen juoma-/ruokalipun, joten olin tehnyt hyvät kaupat. Kulutin illan aikana kuitenkin enemmän kuin tuon 30 frangia, sillä litran tuoppi olutta maksoi 14,50 CHF ja jos juon olutta, niin tarvitsen myös jotain syötävää. Teinkin henkilökohtaisen ennätykseni ja join 2,5 litraa olutta. Lisäksi tanssin tuolilla ja löin käsiäni yhteen. Ei huolta, sillä en ollut ainoa, koska koko teltta jammaili tuoleilla ja tunnelma oli hyvin saksalainen. Minuutin välein löimme tuoppejamme yhteen ja joimme.

Tarjoilijattarenamme toimi varttunut, kansallispukuun sonnustautunut emäntä, joka oli tiukan oloinen. Useimmat tarjoilijattaret olivat tukevia, mutta rutistaneet itsensä korsettiin ja omaksuneet saksalaisen tunteen. Pelkäsin heitä. Vehnätissin kosto. Jos kukaan tietää tätä henkilöä, niin kun kuvittelee korsetin, vahvan meikin ja yhdeksän litran tuoppia käteen, niin saa hyvän käsityksen. Kun tilasin viimeistä olutta, niin tarjoilijatar kysyi jotain saksaksi, mutta en ymmärtänyt. Hän sanoi kuitenkin englanniksi, että olemmeko ikinä kuulleet tipistä. Luulin, että hän aikoo jyrätä minut alleen, joten tilanne oli hyvin uhkaava. Hän vaikutti todellakin siltä, että tarkoitti oikeasti, että ”Luultsä tosiaan, että mä pidän tätä typerää kolttua päälläni ja kannan olutta ihan huvikseni, häh?” Hymyilin hänelle kauniisti ja pakenin paikalta, koska olen nopeampi jalan kuin hän.

Ilta oli hyvä. Takkini ui oluessa, koska joku kaatoi tuoppinsa. Lisäksi rikoin espanjalaisen kaverini kameran, kun paiskasin sen lattialle. Hermostuin niin kovin. Kameralla ei pystynyt ottamaan enää kuvia. Sanoin hänelle kuitenkin, että kameralla pystyy yhä katsomaan otettuja kuvia, hyvä ettei kokonaan mennyt särki. Hän oli silminnähden ilahtunut ilouutisesta. Mutta tässäkin taas huomaa eron välimeren ihmisiin. Hän harmitteli asiaa ehkä minuutin ja tämän jälkeen ei mitään. Jos joku olisi rikkonut kamerani, niin olisin poistanut hänet puhelimestani ja piirtänyt hänen vihkoonsa rivoja kuvia. Hän ei kuitenkaan näin tehnyt.

Koulu

Tällä viikolla ovat oikeat luennot alkaneet. Opetuksen taso tuntuu olevan paljon TKK:ta edellä, sillä täällä tuntuu, että opettajat todellakin haluavat, että opiskelijat oppivat jotain. Concepts in Modern Genetics –kurssilla luennoitsija kyselee jatkuvasti yleisöltä ja yleisö vastaa! Minä sen sijaan yritän pitää pintani ja olla sanomatta sanaakaan luennolla. Vain hikarit tai totaaliset friikit vastaavat luennoilla kysymyksiin. Yritin heittää paperitollolla tai kuminpalalla jokaista opiskelijaa, joka vastasi kysymykseen, mutta paperi loppui kesken, sillä niitä oli liian monta. Minun tulee hankkia joka luennoksi uusi luentovihko. Sen hyväksyn, että osallistuu, jos kysymykseen voi vastata viittaamalla. Olin ainoa, joka viittasi ’kyllä’ kysymykseen, että voiko perinnöllistä materiaalia periytyä muutenkin kuin geenien kautta. Muistin, että olin ollut juuri luennolla töissä, jossa hiivat vaihtoivat mukavasti väriä ja kyse oli prioneista (saa korjata, jos jokin asia tässä mättää. Muutan sen sitten tänne ja kannan häpeää lopunikääni). Kiitos entisen työpaikkani. Tarjoan kaikille siellä lasillisen viiniä tästä hyvästä (2 euroa pullolta maksavaa, tiedän mistä sitä saa). Olisin ansainnut suklaapatukan. En sitä kuitenkaan saanut, mutta jälkeenpäin ostin itselleni palkinnoksi Gorgonzola-juustoa. Sinne luennolle menen uudelleenkin.

Kuten olettaa saattaa, niin kaikki ei ole mennyt luennoilla putkeen. Glykobiologian kurssille saavuin myöhässä, koska en vain ymmärrä, että alkavatko luennot 15 min vaille, yli vai tasalta. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt henkistä rauhaani, vaan etsin takaa paikkani. Huomasin, että luento oli saksaksi. Hetken kuunneltuani tulin siihen päätelmään, että on ihan hyvä, että edes yksi kursseistani on myös saksan kielellä. Tauolla päätin kuitenkin mennä kysymään luennoitsijalta, että ovatko kaikki luennot saksaksi. Oikeasti halusin vain mennä sanomaan jostain kumman narsistisesta syystä, että olen luennolla ja olen vaihto-oppilas. Hän kuitenkin päätyi pahoittelemaan, että puhui ensimmäisen tunnin saksaa ja lupasi muuttaa asian seuraavaksi tunniksi. Hän pahoitteli asiaa viisi kertaa ja tuntui, että jotakin todella pahaa olisi tapahtunut. Asia ei ollut kaatanut maailmaani. Mutta seuraavan tunnin alkaessa hän kertoi salille, että luento on tästä lähtien englanniksi, koska täällä on eräs henkilö, joka kuuntelee mieluummin englantia. Koko luentosali kääntyi katsomaan minua. Käytin kameleontin taitojani ja vaihdoin värini punaiseksi, koska näin kukaan ei enää tunnistaisi minua myöhemmin. Teki mieli juosta salista ulos tai tiputtaa kynä lattialle ja piiloutua pöydän alle etsimään sitä. En kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, vaan vilkutin iloisesti koko salille kuninkaallista vilkutusta ja hymyilin irvistävää hymyä. Kaikki meni juuri niin kuin olin suunnitellut. Tein varmasti monta uutta ystävää.

Loput kurssini: embryology and cell differentation, chromosome structure and function ja physiology of model organisms. Yksikään näistä ei alkanut hirveän suotuisissa merkeissä, sillä jokaisella näistä kursseista esitellään vain yksittäisiä aiheeseen liittyviä artikkeleita, ei minkäänlaista johdatusta asiaan tai mitään. Varsinkin embryologiassa tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi, koska kurssilla oli ehkä 20 ihmistä, joista vain 7 halusi siitä opintopisteitä. Lähes kaikki paikallaolijat olivat töissä kyseisen aiheen tutkimusryhmässä ja kurssi on kuin heidän viikoittainen ryhmäpalaverinsa, jossa esitetään kyseisen aiheen julkaisu. Heti vain yksi artikkeli jostain never heard geenistä. Hyvä. He keskustelivat aiheesta kuin vanhat konkarit ja minä keskityin lähinnä tutkiskelemaan itseäni. Löysin uusia asioita: Pidän bratwurstista ja juon mieluusti tuoremehua.

Helvetin kellot soivat

Olin viikonloppuna vaeltamassa Alpeilla. En tarkalleen ottaen vaeltanut hirveän paljon kolmessa päivässä. Ainoa pidempi reissu (5h) oli sunnuntaina. Täytyy sanoa, että kyllä ne vuoret ovat korkeammat kuin Suomen kukkulat, mutta Kalpalinna on ihan mukava sekin. Voitte kiivetä sinne ja muistella minua. Siltä se tuntuu, kun on korkealla. Kävin 3500 metrissä Jungfraulla, jossa on Euroopan korkeimmalla sijaitseva juna-asema. Ei olisi pitänyt mennä, sillä se maksaa 100e, mutta onneksi minulla on kortti, jolla saa matkustaa Sveitsin junissa puoleen hintaa, joten maksoin vain 50e. Koko paikka oli täynnä japanilaisia turisteja. Niitä oli joka puolella suurina röykkiöinä. Muutaman sain onneksi potkaistua alas huipulta, mutta he tarrautuvat todella kovasti kiinni puntteihin, mutta irtoavat ravistelemalla tai offilla. Ota Off, ja pienet kiusankappaleet eivät enää vaivaa.

Ensimmäisen yön vietimme Wengenissä ja seuraavan Grindelwaldissa. Varsinkin Wengen tuntuu olevan kuollut paikka syksyisin, mutta ei ainakaan ollut turisteja. Mutta lehmiä siellä kyllä on. Ja jok’ikisellä on typerä lehmänkello kaulassa. Aamulla heräsin siihen, kun lehmät käyskentelivät ikkunan alla. Herran jestas. Miksi niillä pitää olla kellot? Jos ikinä saan tietää, että kuka ne lehmät omistaa, niin ripustan sille kellon kaulaan, annan paalun heiniä, kutsun Mansikiksi ja vien Penan lihaan aamulla. Hah, saapahan tuta omaa lääkettään.

Samassa hostellissa asui yksi USA:lainen, joka ei puhunut saksaa. Nauroin itsekseni, kun kuulin, kun hän yritti kysyä puhelimessa saksaksi, että puhuiko juttukumppani englanti. Sprekken sii inglish? Yhdysvaltalaiset ovat kykenemättömiä sanomaan ch-äännettä. Se ei ole k! Kun juttelimme toverini kanssa omaa saksaamme (ulkkarisaksaa, ihan oma kieli sinänsä), hän kysyi, että olemmeko sveitsiläisiä. Sydämeni huusi suoraa huutoa. Puhun täydellistä saksaa. Se on todistettu.

Lauantai-iltana minua odotti yllätys, kun yritimme etsiä jotain syötävää. Japanilaisia, japanilaisia ja japanilaisia. Bussilasteittain kaduilla pälyilemässä ruokapaikkaa. Olin unohtanut sinkoni hostelliin, mikä jälkeenpäin ajatellen oli erittäin hyvä juttu. En halua kiirastuleen kontolleni bussillisen japanilaisten outoa katoamista. Minun tulee jo viettää siellä tarpeeksi muutenkin aikaa. Otin nimittäin hostellista pari pientä hunaja-nappia vaellukselle mukaan. ”Nämähän sitten maistuvat varmasti hyvältä.” Älä varasta. Tästä hyvästä ruoskin itseäni vyöllä illalla kymmenen kertaa. Seuraavan kerran, kun joku pyytää täällä minulta kolikoita, annan hänelle hunajanapit. ”Pistä suu makeeks.”

Minulta loppuvat rahat hyvin nopeasti. Ostin viime viikolla kaikkia kamppeita vaellusta ajatellen ja muutenkin olen elänyt tuhlaillen. Lähettäkää rahaa, jotta voin matkustella enemmän: Hagenholzstrasse 96, 8050 Zürich Switzerland. Myös ruokalahjoituksia otetaan vastaan. Lisäksi, jos olet viemässä UFF:lle vaatteita, niin lähetä ne yllä olevaan osoitteeseen. Voin tehdä palkaksi hyviä tekoja, joista on hyötyä maailmankaikkeudelle.

Ruoka

Yllätykset vessassa eivät ota loppuakseen. Peilikaappiin on nimittäin ilmestynyt Zovirax-tuubi ja joku on ilmeisesti käyttänyt sitä, koska tuubia on puristettu keskeltä. Olen suvaitsevainen ihminen, enkä hylkää henkilöä, joka kantaa jotain virusta enkä huomauttaisi aamulla, jos jollain on patti huulessa. Kaikki olisi muuten hyvin, mutta meillä on hammasharjat samassa mukissa! What’s yours, is mine. Vähän sama kuin hius pizzassa: ”kiva ylläri”. Minä olen yleensä solidaarinen ja erotan kaksi yhdessä olevaa hammasharjaa toisistaan, mutta ilmeisesti kaikki meistä eivät ole. Omani oli nimittäin tänään naimisissa sinisen hammasharjan kanssa. Yritin etsiä siitä Zoviraxin jäänteitä, mutten onnekseni löytänyt. En ole vakuuttunut Zoviraxin tehosta ja luulenkin, että viikon sisällä jokaisella meistä on kaunis kukinta naamassa. Toivottavasti tämä henkilö käyttää Zoviraxia ennaltaehkäiseväksi. Taidan piirtää peilikaapin oveen sarjakuvan, joka kuvaa, että laittaa vaan niin paljon Zoviraxia huuleen kuin sielu sietää. Minä maksan. Noh, tuon tuliaisena kotiin herpeksen joka tapauksessa. Lisään tästä hyvästä heidän ruokiinsa suolaa ja maitoihinsa viinaa. Tuliaisia Suomesta: sydän- ja verisuonitaudit sekä juoppohulluus.

Kävin tänään uimassa ensimmäisen kerran. Täällä on suuri uimahalli ja 50m allas. Olen tottunut hinkkaamaan Tapiolan pientä allasta päästä päähän, joten tämä tuntuu todella hyvältä. Lisäksi ratoja on tarpeeksi ja mummoja tarpeeksi vähän. Lisäksi vesijuoksijoita ei ole lainkaan! Jumalalle kiitos. Jumalalle tai neljän euron sisäänpääsymaksulle. Sentään jotain vastinetta saan rahoilleni. Mutta se tuntui sentään kotoiselta, että vesijumppaa harrastetaan täälläkin ja ohjaajalla oli 80-luvun jumppapuku. Liikkeet ovat myös yhtä typeriä. Hieman jännitti, että osaanko käyttäytyä uimahallissa oikein. Ensinnäkin täällä on yhteiset kuivaustilat. Kuivaustilassa on melko suuria puhaltimia, joilla voi kuivata itsensä. Lisäksi puku- ja suihkutilat on jaoteltu niin, että alle 16-vuotiaat ovat erikseen. Kummastelin asiaa. Kassalla taas tuotti vaikeuksia, kun kassatäti ei puhunut englantia. En tiedä, miksi aina kysyn sitä, sillä saan asiani hoidettua saksaksikin, kuten tänään myös kenkäkaupassa. Siihen kuluu vain puoli tuntia aikaa. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Onneksi niiden 50 sanan joukkoon, jotka tiedän, kuuluvat sanat: uida, maksaa, aika ja minä. Laittaa nämä mihin järjestykseen tahansa, niin aina tulee ymmärretyksi.

Olen metsästänyt ruisleipää jo useamman päivän ja joka leipomosta on tarttunut mukaan vaaleata leipää, joita myyjät väittivät ruisleiväksi. Yksi lisäksi syytti valaistusta. ”Se näyttää vain vaaleelta, nää lamput nääs.” Voi heitä. En kehdannut olla ostamatta. Maksaessani yritin sanoa, että on se sadan frangin seteli, nää valot vaan vähän hämää. Ei auttanut. Tänään ostin kuitenkin lähes aitoa ruisleipää. Ainakin se oli tummempaa kuin mikään aiemmin tapaamani. Ostin sen Zürichin juna-aseman torilta. Aina välillä aseman halli täyttyy kojuista, jotka myyvät ruokatuotteita. Luulin, että leipä maksaisi 2,90 euroa, mutta rahastaja vaatikin leivästä 5,20 euroa. En voinut enää olla ostamatta leipää, mutta tästä lähtien en käytä ruista. Tulkoon syöpä, tulkoon kuppa kylään. Tarjoan vaikka pullakahvit.

Lisäksi kuulin, että eräs kauppa keskustassa myy salmiakkia. Kävin siellä ja ilokseni setä tarjosi karkkeja ilmaiseksi maistettavaksi ja sieltä sai myös suomalaista salmiakkia, mutta en oikein pitänyt niistä. Maistelin ja vaikutin kiinnostuneelta, jotta saisin lisää. Maistelin myös karkkeja, joissa oli C-vitamiinia. Who am I kidding? Se on karkkia, ei ituja! Jos haluan pysyä terveenä, niin otan savihoitoja ja käyn psykoterapiassa, en ostamassa karkkia. Lopulta ostin puoli kiloa noitapillejä, 5,70e. En tarvitse niitä enää toiste.

Olin lisäksi julma egyptiläiselle. Hän kutsui ihmisiä kokkaamaan hänen luokseen. Peruin menoni, koska menen mieluummin oluthuoneelle. Minä en kokkaa. Entinen kämppikseni Pakistanista kokkasi jatkuvasti kavereidensa kanssa öisin. Samaa maata kaikki: Egypti, Pakistan ja Pohjois-Korea.

Kaupan tarinat

Käytän aina samaa kauppaa ruokaostoksiin. Eilen tapasin jonkun uuden ystäväni kaupassa. Hän tajusi, että olen ulkomaalainen, kun kysyin jotain neuvoa englanniksi henkilökunnalta. Kassajonossa meidän välissämme oli yksi ihminen, joten emme olleet peräkkäin. Tämä ei estänyt meitä kuitenkaan ystävystymästä. Hän huuteli minulle. Yo man. Hey, you man! En käsittänyt, että tämä uusi ystäväni puhui minulle. Mietin vain omia asioitani, mutta sitten hän kosketti minua ja minä säpsähdin. Olin pelokas.

- Mistä tulet, man?
- Suomesta.
- Ahaa. Joka tuhannes ihminen on Suomesta, yo man.
- Niin on. Saisit olla tyytyväinen, että tapasit minut.

Olin tyytyväinen itseeni, koska keksin salamannopeasti hyvän vitsin. Nyt tajuan, että ei tuo ainakaan minua naurata. Kävelin kaupasta ulos ja hän seurasi minua.

- Mitä opiskelet täällä, man?
- Solubiologiaa
- Wau, man. That’s awesome, man. Teen rap-musiikkia. Mulla on yks biisi, jossa on riimejä geeneistä.

Housuni valahtivat 30 cm alemmaksi. Olen kameleontti. Mukaudun aina tilanteisiin. Tämän jälkeen hän alkoi esittää biisiään minulle kadulla ja yritin vaikuttaa luontevalta, vaikka tilanne oli ehkä hieman hankala. Nyökkäilin biisin rytmiin. Jotain tässä biisissä sanottiin geeneistä, ehkä Mendelistä ja resessiivisyydestä. Kun hän lopetti, en sanonut mitään. Lopulta kysyin, että tekeekö hän keikkoja ja hän kertoi, että voi heittää minulle tässä kaupan edessä yhden setin, koska hänellä oli mikki ja kaiutin mukana. Päässäni alkoi jyskyttää. ”Please, don’t kill me. Please don’t kill me. Suojaa päätä. Muista suojata päätä, se on tärkeintä.”

Hän luopui kuitenkin tuosta ajatuksesta, että heittäisi keikan minulle ja hän kysyi nimeäni ystävällisesti. Hän oli Shaolin. ”Vähän niin kuin Shaolin-munkit.” Huomasin, että hän halusi kätellä minua, mutta ei normaaliin tyyliin, vaan coolimmin. Hämmennyin jälleen, sillä vihaan näitä käsijuttuja. Onneksi heilautin kättäni ilmeisesti oikein ja kättelymme oli ikään kuin ote kädenväännössä. Muistin, että olen jo tottunut näihin erilaisiin tervehdystapoihin mm. Tapiolan uimahallin porealtaassa. Olin vanha kettu.

Juttelimme vielä hetken ja lopulta oli aika erota. Pelkäsin, että hän haluaisi ottaa jotain kontaktia myöhemminkin, sillä hän vaikutti erittäin innokkaalta. Tyydyimme kuitenkin vain tervehtimään hyvästiksi samaan tyyliin kuin olimme jo kerran tehneet. Lisäksi paiskasimme nyrkkejämme vastakkain. Tietysti.

Tänään menen jonkun toisen kommuunikämpän juhliin. Eräs henkilö kutsui minut sinne, koska olemme jo niin hyviä tuttuja. Olemme viettäneet aikaa yhdessä yhteensä noin 4 minuuttia, mutta ilmeisesti meillä on vain jokin erityinen yhteys. Sellainen yhteys, että hän luottaa siihen, etten varasta heidän läppäreitään tai syö jääkaapista kämppisten makkaroita. Ajattelin, että ostan iltaa varten jotain vahvempaa juotavaa ja jatkaisin sitä kolalla. Näin ei tule käymään. Epäonnistuin kaupassa niin pahasti, etten saanut ostettua vodkaa. Se riittää jo saamaan minut hämmennyksen valtaan, että tomaattien seuraksi saa ostaa Tequilaa, mutta lisäksi viinakaappi on kassaa vastapäätä, joten päätös, mitä ostaa, tulisi tehdä sekunnissa, koska muuten jono tukkeutuu ja ihmiset lyövät. Ennen viinakaappia on tupakkakaappi. Nämä molemmat on suljettu lasiovella, jota ilmeisesti saa liikuteltua. En ollut ihan varma asiasta, joten päätin harjoitella tupakkakaapin lasiliukuovella. Vedin, työnsin ja rynkytin ovea, mutten saanut sitä auki. Aloin jo hätääntyä. Entä jos kaapit ovatkin lukossa ja minun tuleekin pyytää kassaa antamaan minulle viinaa. Ei. Koko homma meni pieleen. Minulla ei ollut enää jonossa tarpeeksi aikaa opetella lausetta saksaksi eikä lisäksi tietoa, mitä viinaa kaappi sisälsi. Päätin luovuttaa. Maksoin ostokseni ja kävelin allapäin viinakaapin ohi. Pullot huusivat nimeäni. Ne veisasivat kutsuvirttään seireenien lailla.

Nyt minulla ei ollut mitään. Päätin tehdä hätäratkaisun ja palata samaiseen kauppaan kerättyä rohkeutta ja ostaa pullon viiniä. Pieni vilkaisu viinakaapille ja käänsin nopeasti pääni pois. Olin lyöty. Tuo pirullinen kaappi. Niin pirullinen ja sitä lisäksi vahtii silmä tarkkana hyvin ärhäkän oloinen kolmileukainen Kerberos, kassatäti. Menin viinihyllylle ja otin valkoviiniä. Tuntui, että pullo nauroi minulle ivallista naurua. Hahaa. Se nauroi yhä kovempaa. Kaappasin mukaani vielä rekvisiitaksi hirvittävän näköistä lihaa. Vaihdoin kassaa, koska en halunnut joutua lähellekään tuota katalaa kaappia. Samalla hetkellä, kun kassakone kilahti maksettuani viinipullon, koko viinihylly rehahti nauruun. Voi tätä kamalaa päivää. Viinapullot kaapissa itkivät verikyyneliä. Niin tein minäkin.

Liian siistiä

Joimme kuohuviiniä yhteisen asuntomme kunniaksi. Sovimme pöydän ääressä säännöistä ja siivoamisesta talossa. Ehdin jo luulla, että elämä on täällä helppoa ja leppoisaa. En ollut tyhjentänyt tai edes käynnistänyt tiskikonetta kertaakaan, aina oli tarjolla joitain leivonnaisia, en ollut vaihtanut roskapussia ja joku pesi pyykkiäni. Ei, näin ei jatku. Minä puunaan, minä imuroin, minä tiskaan, kuuraan, raikkoan, harjaan, pesen ja hinkkaan, vien roskia ja kierrätän. Kaikkea, mitä normaalisti tein kerran puolessa vuodessa (liioiteltuna. oikeasti kerran vuodessa.), nyt teen viikoittain. Meillä jokaisella on jok’ikinen viikko jokin askar, josta on vastuussa. Eikä tämä ole vielä riittävästi, vaan joka viikko jokaisen täytyy myös siivota jokin alue talosta. Voi tätä eloa. Lisäksi lattiaa ei saa kastella liian märällä rätillä ja siihen täytyy olla jokin erikoinen pesuaine, lisäksi sitä vahataan. Ikkunoita tulee pitää auki 3-4 kertaa päivässä, jotta ihmisten tuoma kosteus ei toisi kasvustoja huoneisiin. Tässä kohtaa naurahdin, mutta selitin tunteenpurkauksen sillä, että mieleeni tuli hyvä vitsi. Oikeasti kuvittelin itseni siivoamassa. He eivät tiedä, kuka heillä on vastassa. Tietämättömyys on hyvästä. En kertonut heille.

Kuulin, että kämppikseni tekee kahta työtä, jotta hän saa maksettua velkansa pois, jonka hän otti kolmen jonkinlaisen kohtauksen jälkeen. En oikein tiennyt mitä sanoa. En kuitenkaan kertonut hänelle osaavani Heimlich-otteen, koska se olisi ollut tahditonta. Sen sijaan kerroin hänelle päivästäni. Autoin häntä unohtamaan.

Elo kielikurssilla jatkuu samanlaisena. Astun aina menneeseen, kun kävelen luokkaan. Tehtävät ovat menneisyydestäni. Tulee vain sellainen bon voyage –tunne, siis että olen kokenut tämän joskus aikaisemminkin. Meidän tuli suunnitella unelmatalomme. Kirjoitin täsmälleen samasta aiheesta ylioppilaskirjoituksissa saksaksi. Silloin unelmataloni puutarhassa oli paljon kauniita kasveja (kaksoisinfinitiivillä ja muutamilla sanonnoilla höystettynä). Mikä siis on muuttunut? Ei mikään. Laitoin niin paljon samoja asioita kuin suinkin muistin. Huomenna meillä on tehtävänä mennä eläintarhaan kysymään ihmisiltä, mitä mieltä he siitä ovat. Ryhmässäni on egyptiläinen (melko innokas), kaksi Tessin-ihmistä (heitä on aivan liikaa, lisääntyvät pirulaiset) ja kaksi ruotsalaista (puhuvat vain ruotsia). Pakkaan piknik-koriin sianlihaa egyptiläiselle, englannin sanakirjat Tessin-ihmisille sekä Meiju Suvaksen CD-levyn ja syanidi-kapselit ruotsalaisille ja jos tämä yhdistelmä ei tehoa, niin annan heille pekonia käteen ja käsken syöttää leijonia.

Juttelin hollantilaisen Ilmarin kanssa. Hänen nimensä tulee Kalevalasta, koska hänen vanhempansa olivat ilmeisesti lukeneet sen. Hän on varmasti kuullut monet kerrat, että mikä hahmo Ilmarinen oli Kalevalassa, mutta luultavasti kysyi vielä yhdeltä suomalaiselta kohteliaisuuttaan. Kerroin, että hän takoi laitteen, joka suolsi kultaa. En ole ihan varma asiasta, mutta luultavasti se meni oikein, koska hän ei protestoinut. Sitten lisäsin omia mausteitani Ilmarisen elämään ja hän katsoi minua oudosti. Opetus numero 1: älä keksi hassuja juttuja toisen nimestä. Se minun tulisi jo tietää, sillä ”kaikki joukolla jäätä särkemään” ei vielä ole tuonut toivottua tulosta.

Täällä sataa aina

Saksan kieli on sulosointuista ja soljuvaa, joka täyttää pääni. Voisin vain kuunnella sitä ikuisesti. Tälläkin hetkellä keittiön täyttää mukava keskustelun sorina. Olen ollut jo viikon kielikurssilla, josta en pidä. Olisin halunnut alempaan ryhmään, koska vihaan keskusteluja, joita käymme kaikista tekaistuista aiheista. Kukaan ei osaa oikein sanoa mitään. Ymmärrän kuitenkin kieltä jo paremmin kuin alussa, ehkä kielikurssin ansiosta, mutta olen itse myös ollut aktiivinen, koska selailen sanakirjaa aina julkisissa kulkuneuvoissa ja opettelen satunnaisia sanoja tai käännän mainoksia. Puheessaan nämä ihmiset käyttävät aivan liikaa mega-etuliitettä adjektiivien edessä. Mega sitä, mega tätä. Mielestäni giga tai tera olisivat sopivampia. ”Olen teraväsynyt.” Se vasta väsynyt onkin. Tuntuu, että meitä kohdellaan kielikurssilla kuin lapsia. Olen palannut ajassa 12 vuotta taaksepäin, sillä askartelimme itsellemme oikein mukavat nimilaput. Kirjoitin omaani ”Perse”. Olin huvittunut. Nyt ihmiset luulevat, että olen sen niminen.

Huomenna vietämme yhteiselomme avajaisia kämppisteni kanssa. Juomme kuohuviiniä sekä joku on leiponut suklaakakun, joka ilmeisesti on huomiselle. Hieman epäilyttää tällainen yhteiskokoontuminen, koska se tulee joka tapauksessa olemaan vaivaannuttavaa. Muut luultavasti tuntevat velvollisuudekseen puhua minulle englantia, vaikka ei se haittaa, vaikken ymmärtäisikään. Mielestäni omat ajatukseni ovat joka tapauksessa mielenkiintoisempia. ”Hmm. Kehtaisinko ottaa lisää kakkua.”

Kuulin, että vastapäisessä talossa joku mies oleilee aina alasti. Se on hieman erikoista, sillä näistä taloista näkee kaiken, mitä muualla tapahtuu. Kerroin vitsiksi keventääkseni tunnelmaa, että olemme yleensä Suomessa kotona alasti. Hiljaisuus valtasi huoneen. Helmiä sioille. Menin jääkaapille ja tein itselleni juustovoileivän.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa eräässä klubissa ja ihan hyvä paikka se olikin. Tanssilattia oli megaiso ja se oli täynnä. Sisään paikkaan maksoi 10e (plus 1,5e narikka) ja kun päivittelin sisäänpääsymaksua, sain kuulla, että tuo on halvimpia hintoja Zürichissä. Normaalisti sisään maksaa 13-16 euroa. Minusta tulee klubittaja. Ostan joka ilta lisäksi viisi sex on the beachia (9e kpl). Pari päivää sitten Lordi esiintyi samaisessa klubissa, mutta vahingokseni en tiennyt siitä. Lisäksi näin mainoksen, että Negative on tulossa keikalle. En mene sinne. Mutta onnekseni kiinalainen kämppikseni suositteli tässä lähellä olevaa klubia, koska sieltä saa halpoja huumeita. Otin osoitteen ylös.

Vessatarina

Sain netin toimimaan vasta nyt täällä kämpällä, joten laitan pari päivitystä kerralla, kun kirjoitin varastoon. Näin tein:

Tämän päivän huippuhetket tapahtuivat ehdottomasti vessassa. Ensinnäkin olen jo parin päivän ajan miettinyt, että mihin asettaisin hammasharjani ja olenkin kantanut sitä huoneeni ja vessan välillä sitä miettiessäni. Vessassa on nimittäin vain yksi muki ja alakerran väki (4 henkilöä) kaikki käyttävät tätä WC:tä hampaidensa puhdistamiseen. Aiemmin mukissa on ollut kaksi hammasharjaa ja olen pohtinut, että kenelle ne kuuluvat. Joitakin vihjeitä olen saanut, että ne kuuluisivat kahdelle eri henkilölle. Tänään kuitenkin tein luultavasti läpimurron päätelmilleni. Taloon muutti viimeinenkin asukas ja mukiin ilmestyi jälleen yksi hammasharja lisää! Olin hyvin hämmentynyt, mutta lopulta pakotin itseni tarttumaan omaan hammasharjaani ja sen sijaan, että olisin vienyt sen jälleen takaisin huoneeseeni, asetin sen samaan mukiin muiden hammasharjojen kanssa. Me jaamme saman bakteerikannan. Näin on. En voinut heille mitään, heillä oli miesylivoima.

Mutta ehkä vieläkin hämmentävämpi tilanne kävi, kun hampaiden pesun jälkeen asetuin WC-pytyn ääreen. Pytyn yläpuolelle oli kuin tyhjästä ilmestynyt erittäin hämmentävä sarjakuva. Olen miettinyt pääni puhki, että olisinko voinut tulkita sen jotenkin väärin, mutta luultavasti en ole. Eli. Siinä tikku-ukko tyhjentää rakkoaan seisaallaan hyvin helpottuneen oloisesti, mutta tämän kuvan päälle on vedetty rasti. Hyvin erikoista, ajattelin. Seuraava kuva selvensi asiaa kuitenkin entisestään. Siinä samainen tikku-ukko istuu tyytyväisen näköisenä WC-istuimella lukien sanomalehteä. Mitä?! Tässä talossa ei saa kusta seisaallaan!?! Mistä tuo kuvasarja oli ilmestynyt? Meitä on alakerrassa kaksi miespuolista henkilöä ja kaksi naista. Rohkenen epäillä, että toinen tytöistä oli tämän säännön asettanut. Miksi ihmeessä? Ja ehkäpä vieläkin hämmentävämpää on se, että seinään ei oltu liimattu saksankielistä lappua, kun muuten kaikki huoneistossa on _kirjoitettu_ saksaksi, ei piirretty. Varmasti tämä taiteilija ajatteli, että tyhmimmätkin meistä (kuka se voisi olla?) ymmärtää pointin. Olen käyttänyt kyseistä WC:tä vain muutaman kerran (ehkä kolme), enkä ole mitenkään voinut sotkea sitä jo nyt. Varsinkin, kun minulla on jo yli kahdenkymmenen vuoden kokemus. En sorru paineen alla! Ei ole minun syyni, että Eeva puraisi paratiisissa omenaa ja naissukupuoli kärsii siitä istuviltaan ikuisesti. Seuraukset täytyy kantaa kunnialla, eikä yrittää sortaa muita sen tähden. Tästä lähtien jätän istuimen kannen aina ylös.

Lentomatka

Pääsin perille. Matka sujui ongelmitta, mikä yllätti itsenikin positiivisesti. Minulla oli koneessa kolme paikka vierekkäin vain yksin minulle. Ensin mietin epäröiden, että kehtaanko tässä nyt vallata kaikki näitä penkkejä itselleni. Aloitin varovaisesti. Kun kone oli noussut ja lentoemännän selkä kääntynyt, nostin kainosti toisen jalkani jo omalle käsinojalle ja otin kunnon takakenon. Asento tuntui jo paljon mukavammalta. Paljon parempi paikka kuin mihin olin varautunut. Aina, kun lentoemäntä käveli ohitseni, leikin nukkuvaa, jotta hän ei kehtaisi herättää minua ja huomauttaa tökeröstä käyttäytymisestä. Ajattelin, että tämä lentohan sujuu helposti. Ostin juoman myyntikärrystä, koska jos olin maksava asiakas, niin minua kohdeltaisiin paremmin. Hetken päästä uskalsin lopulta heivata koko käsinojan ja nostin molemmat jalat penkille eli olin puoli-istuvassa asennossa. Poistin myös turvavyön. Siinä ehdin jo torkkua ja ajatus vieläkin mukavammasta asennosta hiipi mieleeni. Ihminen tahtoo aina enemmän kuin hänellä jo on. Ajatus leviää päässä kuin rutto. Mieli janoaa parempaa. Sitten se tapahtui, nimittäin lopullinen retkahtaminen. Vilkaisin taakseni ja siellä eräällä tytöllä oli täsmälleen sama tilanne kuin minulla, kolme tyhjää penkkiä. Mutta toisin kuin minä, hän oli siellä jo ketarat ojollaan ja lenteli unimaailmassa. Luultavasti suihkukoneella, sillä sellainen ääni siitä ainakin pääsi. Siinä samassa nostin epäröimättä kolmannenkin penkin käsinojan ja minulla oli kolmen penkin suora. Heittäydyin siihen pitkin pituuttani ja olo oli vapautunut. Voisin aina sanoa: ”Mutta toi tossa mun takana alotti.” Tältä se siis tuntuu. Olin pahis. Lopulta huutelin törkeyksiä pukuihmisille ja ostin six-packin.

Löysin lentokentältä uuteen kotiini ilman harharetkiä. Satunnaiset ihmiset saattoivat yllättäen sanoa jotain, mutta muistin olla reagoimatta. Ei ihmiskontakteja vielä. Talon alaovella joku tarjosi apuaan, koska minulla oli huomattavan paljon tavaraa, mutta potkaisin häntä sääreen ja hän tajusi pointin. Hyvä niin. Yllättäen ulko-ovissa ei lue asukkaiden nimiä eikä saman rapun asunnoilla ole erillisiä numeroita! Olemme kaikki yhtä suurta perhettä. Perhe 96, hyvää päivää. Lisäksi asuntojen ulko-ovet eivät mene lukkoon, jos niitä ei laita avaimella ulkoa. Hieman erikoista sekin. Sovimme kämppisteni kanssa, että lukitsemme ulko-oven, jos ketään ei ole kotona. Sepä mukavaa, sanoin.

Kämppikset vaikuttivat ensi näkemältä mukavilta. Tapasin kaksi tyttöä ja kiinalaisen. Mutta tämä ei ollutkaan mikään normaali kiinalainen. Hän oli pitkä. En ole vielä selvittänyt, että kumpi meistä on pidempi, mutta mittaamme sen selät vastakkain, kun seuraavan kerran tapaamme. Olin hieman ehkä pettynyt, sillä olin valmistautunut, että taputan häntä isällisesti päälaelle tavatessamme. Niin teen aina heille. He pitävät siitä. Ainakin hymyilevät aina hyvin maireasti.

Kämppä on erittäin hieno ja ihan uusi. Pyykinpesuhuone, astianpesukone, hyvät vessat ja parinkymmenen neliön parveke. Mutta kämpästä voin kertoa toiste. Seuraavan kirjoituksen otsikko onkin: Liukuoveni ja minä