Viimeinen yö Otaniemessä, eikä haikeuden häivää. Jätän huutavat ihmiset ikkunan alla, pyykkituvan likaisen lattian, jota kiroan joka kerta, kun valkoinen sukkani tippuu siihen, Retuperän WBK:n torvineen, huoneeni saunamaisen oven ja teekkarikylän taakseni tuntematta suurta ikävää, tai ikävää lain. Huoneeni näyttää samalta kuin aina ennenkin, vaikka kaikki muut paitsi pöytä ja sohva on jo viety muualle. Nämä jätän tänne. Olkoon onnellinen se kiinalainen, joka ne saa ja pääse asumaan toisen kiinalaisen viereen. Pidän kiinalaisista. Siksi lähden Sveitsiin, jotta saan asua jälleen yhden kiinalaisen kanssa samassa huoneistossa. Pelkään, että ne loppuvat.

Jätin työpaikan taakseni jo muutama hetki sitten. Viimeinen bussimatka kotiin alkoi tuntui jo haikealta, mutta onneksi sama kuljettaja oli vienyt minut jo monet kerrat kotiin aiemminkin. Se rauhoitti lapsekkaita tarpeitani. Mietin kuitenkin, kuinka pitkään jo olinkaan ollut töissä. Tervehtinyt aamuisin samoja ihmisiä väsyneesti, tunteja myöhemmin rituaalinomaisesti heilauttanut kättäni hyvästiksi ja juossut bussiin vaarallisen tien yli päin punaisia (tie on todella leveä) ajatellen, että tämä kostautuu vielä joku päivä. Ei ainakaan vielä. Työpaikka saattoi kostautua. En nimittäin osaa vieläkään sanoa, mitä teen tulevaisuudessa. Ehkä teen suurta tiedettä yhdessä pipetin kanssa, mutta tällöin minun täytyy säästä pitkään, jotta saan ostettua pellavaisen pöytäliinan. Äitini sanoi aina, että ne maksavat paljon.

Innostuin tänään, kun näin postieni seassa tiedotteen, että minulle oli tullut paketti postiin lähettäjänä Janakkalan kulttuuritoimi. Ei ollut aavistustakaan, mikä se voisi olla, joten oletin luonnollisesti, että minut oli valittu vuoden janakkalalaiseksi 2006. Hain innoissani palkintoani Otaniemen postista, mutta jouduin pettymään. Se olikin vain palkinto Laurinmäen museon arvonnassa, johon osallistuin kesällä, kun kävin tervehtimässä tuttua opasta, joka silmät sädehtien kertoi koko Laurinmäen tarinan. "Onnetar suosi teitä". Kiitos, kiitos Janakkala! Sain kirjallisen vanhoja kuvia ja tarinoita Janakkalasta. Jotkut varmasti tietävät, etten tule koskaan lukemaan sitä. Silti lämmittää tieto, että olin valittujen viiden joukossa ja osallistujia oli 206. "Onneksi olkoon! Oikikseenkin on helpompi päästä sisään", sanoi kaverini. Niin on, ja minä olisin päässyt.