Loppu lähestyy

Lähden maanantaina. Olen yrittänyt vimmatusti hoitaa kaikki jäljellä olevat asiat kuntoon, mutta epäonnistunut karkeasti, kuten olettaa saattaa. Jätän loput asiat hoidettavaksi ihmisille Suomessa. Pohjola, Osuuspankki, verovirasto, osaston kanslia, aseman vessa, opintotoimisto, nettipankki, sihteeristö, KELA, Instrumentarium. Tässä lähimenneisyyden elämäni. Liikaa hämmentäviä sosiaalisia tilanteita. Liikaa herttaisia tätejä, jotka katsovat minua ajatellen, että voi tuota pientä lasta, joka on hukassa ja ei ymmärrä, ei sitten mitään. He olivat oikeassa. Miten saan asiani hoidettua ensi viikolla, kun nytkin käyttäen suomen kieltä saan vain änkyttäen yksittäisiä sanoja suustani? Miksi vasta nyt ymmärrän, että lauseet tulee pitää lyhyinä ja mennä suoraan asiaan? Unohdan sen joka kerta. Sen ja lisäksi paperipussin, johon hengittää. Sen sijaan, että suoltaisin epämääräisiä lauseita, voisin hyvin vain sanoa: "Tahdon verotodistuksen." tai "Haluan vaihtaa rahaa.". Minun tyylini hoitaa tällaiset asiat on astella kassalle pälyillen ympärilleni ja sanoa: "Jos minulla olisi sellainen ongelma, että lähtisin ulkomaille ja minulla ei ole sen maan rahaa, niin ööö, paljonko se vaihtaminen maksaisi summana ja missä sen voisi tehdä.". Ei hyvää päivää. Kiitos ja amen.

En ole varma, tulisiko oman häpeän vai myötähäpeän olla kauheampaa. Minä ehkä kuitenkin häpeäisin mieluummin muiden puolesta kuin helottaisin itse punaisena kaiken keskipisteenä. Jotkut ilmeisesti pystyvät sulkemaan muiden ihmisten mielipiteet pois mielestään, mutta minä en ole vielä ehtinyt henkisessä prosessissani niin pitkälle. Katson siis Big Brother -ohjelmaa. Mielenkiintoisia tapahtumia, vaihtuvat miljööt, mukavat ja älykkäät ihmiset, kivat keskustelut ja hyvät bileet. Kaikki samassa paketissa. Olisipa minullakin mahdollisuus osallistua tuohon kilpailuun. Olen varma, että voittaisin katsojat puolelleni räiskyvällä persoonallani, huoneen täyttävällä olemuksellani ja loistavilla tarinoilla, joita tykkään kertoa, niin että ihmiset kerääntyvät ympärilleni kuuntelemaan mielenkiinnolla, että mihin uusiin seikkailuihin olen taas joutunut. "Miksi seuraat Big Brotheria? Hanki oma elämä!" Mutta entä, jos pidän Miran, Jennin, Sorellan, Kakin, ja Sarin elämistä? Miksi minun tulee luopua niistä? En käsitä. Lähettäkää rahaa, jotta voin ostaa itselleni subin 24/7.

Ja niille, jotka koskaan epäilivät: Luin vapaa-ajallani kirjan Elämä hukassa - kertomuksia anoreksiasta ja bulimiasta. Sain siihen suosituksen ja päätin tarttua härkää sarvista (tai ulostyöntyvistä lonkkaluista) ja luin kirjan kannesta kanteen. Viihdyin sen parissa. Se oli mielenkiintoinen ja opettavainen, vaikka minun elämäni on hieman kaukana kyseisestä aiheesta. Tai noh, itseasiassa syön kyllä pusseittain Tutti Frutteja sekä joistain kaupoista löytämiäni tervapiru-karkkeja, mutten vain anna niitä ylen, mutta kai se silti samaistukseksi lasketaan. Lisäksi lainasin kirjastosta Anne Frankin päiväkirjat, mutta sitä en ehdi lukea. Minulle riittää kuitenkin tieto siitä, että hänelle luultavasti tapahtui joitain ikäviä sattumuksia. Tarvitsen nyt traagisia kohtaloita. Otan ehdotuksia vastaan, että mitä kirjoja kannan mukanani ulkomaille.

Viimeinen yö Otaniemessä, eikä haikeuden häivää. Jätän huutavat ihmiset ikkunan alla, pyykkituvan likaisen lattian, jota kiroan joka kerta, kun valkoinen sukkani tippuu siihen, Retuperän WBK:n torvineen, huoneeni saunamaisen oven ja teekkarikylän taakseni tuntematta suurta ikävää, tai ikävää lain. Huoneeni näyttää samalta kuin aina ennenkin, vaikka kaikki muut paitsi pöytä ja sohva on jo viety muualle. Nämä jätän tänne. Olkoon onnellinen se kiinalainen, joka ne saa ja pääse asumaan toisen kiinalaisen viereen. Pidän kiinalaisista. Siksi lähden Sveitsiin, jotta saan asua jälleen yhden kiinalaisen kanssa samassa huoneistossa. Pelkään, että ne loppuvat.

Jätin työpaikan taakseni jo muutama hetki sitten. Viimeinen bussimatka kotiin alkoi tuntui jo haikealta, mutta onneksi sama kuljettaja oli vienyt minut jo monet kerrat kotiin aiemminkin. Se rauhoitti lapsekkaita tarpeitani. Mietin kuitenkin, kuinka pitkään jo olinkaan ollut töissä. Tervehtinyt aamuisin samoja ihmisiä väsyneesti, tunteja myöhemmin rituaalinomaisesti heilauttanut kättäni hyvästiksi ja juossut bussiin vaarallisen tien yli päin punaisia (tie on todella leveä) ajatellen, että tämä kostautuu vielä joku päivä. Ei ainakaan vielä. Työpaikka saattoi kostautua. En nimittäin osaa vieläkään sanoa, mitä teen tulevaisuudessa. Ehkä teen suurta tiedettä yhdessä pipetin kanssa, mutta tällöin minun täytyy säästä pitkään, jotta saan ostettua pellavaisen pöytäliinan. Äitini sanoi aina, että ne maksavat paljon.

Innostuin tänään, kun näin postieni seassa tiedotteen, että minulle oli tullut paketti postiin lähettäjänä Janakkalan kulttuuritoimi. Ei ollut aavistustakaan, mikä se voisi olla, joten oletin luonnollisesti, että minut oli valittu vuoden janakkalalaiseksi 2006. Hain innoissani palkintoani Otaniemen postista, mutta jouduin pettymään. Se olikin vain palkinto Laurinmäen museon arvonnassa, johon osallistuin kesällä, kun kävin tervehtimässä tuttua opasta, joka silmät sädehtien kertoi koko Laurinmäen tarinan. "Onnetar suosi teitä". Kiitos, kiitos Janakkala! Sain kirjallisen vanhoja kuvia ja tarinoita Janakkalasta. Jotkut varmasti tietävät, etten tule koskaan lukemaan sitä. Silti lämmittää tieto, että olin valittujen viiden joukossa ja osallistujia oli 206. "Onneksi olkoon! Oikikseenkin on helpompi päästä sisään", sanoi kaverini. Niin on, ja minä olisin päässyt.