Maalliset rikkaudet

Olen keksinyt uusia tapoja tienata lisää taskurahaa. Rahaa, jonka kulutan päihteisiin ja riettaaseen elämään. Asia välillä huolettaa minua, mutta en ainakaan ole vielä valmis luopumaan tavoistani.

Ensimmäinen tulonlähteeni on pyyteetöntä auttamista. Se kumpuaa jostain hyvin syvältä, ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus minussa. Olen valjastanut kroppani lääketieteen käyttöön. Olen siis lääketieteen rattopoika. Syön mitä vain muotoon, väriin tai vaikutukseen katsomatta. Luovutan lisäksi kaikkia mahdollisia eritteitäni vapaaehtoisesti, lisämaksusta annan muita näytteitä. Asiakkaitani ovat useasti keski-iän ylittäneet tätihenkilöt, jotka innokkaasti tökkivät, kaivavat ja valuttavat. Vaikka bisnekseni on vielä hyvin nuori, näen siinä suuret kasvun mahdollisuudet. Perustan tulevaisuudessa suuren talon täynnä kaltaisiani ja hallitsen sitä voimalla vaaleanpunainen puuhka olkapäilläni ja krokotiilikuvioiset kengät jalassani. Pian istun elokuvateatterissa kolme viikkoa putkeen saamieni ilmaisten elokuvalippujen voimin. Katson Mamma Mia! –elokuvaa keskeytyksettä. En luovu yhdestäkään lipusta. Minä olen ne ansainnut. Money, money, money! Trallalaa.

Seuraavan kerran kun syötte antihistamiinia, voitte vain kumartaa kolme kertaa Otaniemeen päin ja kiittää siitä työstä, mitä olen eteenne tehnyt. En suostu heräämään klo 6.00 aamulla turhaan, vaan vaadin maallisen hyvän lisäksi myös henkistä ylemmyyttä. Sitä uusi ammattini minulle tuo.

Uusin tulonlähteeni on kolumnit. Tajusin tänään, että Regina-lehti ottaa vastaan kirjoituksia ja jos oma tuotos päätyy julkaistavaksi, siitä saa palkkioksi 50-150 euroa. Mikä mahdollisuuksien kenttä! Pääsisin ilmaisemaan itseäni haluamallani tavalla; korvat punaisina kirjoittaisin tuhmia rakkaustarinoita niitä kaipaaville. Kirjoittaisin vuolaasti rakkauden puutarhoista ja putkimiehen ammatista. Julkaisut lisäisin tietenkin ansioluettelooni. ”Nikkanen J.: Viileä hiekka polttavalla ihollasi” Pelottavinta kuitenkin olisi lukijoiden kannalta elämän raadollisuus. Heidän horoskooppinsa kirjoittaa luultavasti kalju mies, jonka viimeiset jäänteen hiuksista on vedetty kaljun yli ja päiväunensa kertoisi nimimerkin ”AngelicAndré” taakse kätkeytyvä kokkaustaidoton tulevaisuuden epäonnistuja.

Kaksi askelta taaksepäin

Pian on kulunut kaksi vuotta siitä, kun lähdin vuodeksi vaihtoon Sveitsiin. Vuoden kestänyt blogin kirjoittaminen kävi voimille ja tarvitsinkin toisen vuoden siitä toipumiseen. Nyt juhlapäivän kunniaksi päätin aloittaa jälleen kirjoittamisen. En ole varma, riittääkö elämässäni tapahtumia, joista kirjoittaa. Vaikka kesä olikin valoisa ja elämäni useimmiten hauskaa, toivon todella, että syksy tuo toivotun masennuksen ja musertaa minut henkisesti vahvalla kämmenellään. En halua kirjoittaa pikkulinnuista, pörröisistä murmeleista ja sateenkaarista. Lisäksi muusani on tällä hetkellä monen matkan päässä. Mistä löydän uuden innoittajani elämääni? Blogin hengettäriä otetaan vastaan; uhrautukaa yhteisen hyvän nimissä!

Vaikeuksia aiheuttaa se, että ihmiset, joiden kanssa elän, saattavat myös lukea tätä. Tämä on oikeaa elämääni ja nyt on vaikeaa piiloutua. Oli niin helppoa aiemmin, kun tiesi, että vuoden päästä en näe enää ihmisiä, joista kirjoitan, mutta tämän maailman ihmiset eivät kaikkoa. Kaikki mätänevät hitaasti paikalleen kanssani.

Piste

Ei. Minun on pakko kirjoittaa jotain syvällisempää vaihtovuodestani. Ei auta; olen syvällinen henkilö kuten kämppikseni minulle sanoi. Suomessa minulle ei sanota, että olen syvällinen ja pohdiskeleva, joten tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olen henkevä vain saksaksi. Pidän lauseet lyhyinä ja yksinkertaisina ja puhun vain asiaa. En kerro päivän tapahtumista, jos en ole valmiiksi niitä bussissa itsekseni harjoitellut. Alan ehkä käyttää tätä myös Suomessa. Ympyrä on selkeästi sulkeutunut, koska ennen lähtöäni muistan kirjoittaneeni, että lauseet tulee pitää lyhyinä ja selkeinä. Kuinka viisas olinkaan.

Opin kuitenkin jotain vuoden aikana. Ei, en koe muuttuneeni siinä suhteessa mihinkään, että kukaan sitä huomaisi, mutta opin silti jotain. Minusta ei tule ikinä isona latinomiestä, joka rintakarvoja röyhennellen tepastelee itsevarmana huudellen kohteliaisuuksia ohikulkijoille. Miksei minulle jo lapsena tuotu punaista viittaa, nimetty Pabloksi tai karaistukseksi jätetty alasti metsään, josta minun olisi tullut itse löytää kotiin? Vaikka nyt sonnustautuisin röyhelöpaitaan ja käteen sylkien sukisin mustaksi värjättyä kiiltävää tukkaani, muut eivät näkisi asiaa samoin. Heidän mielestään hiusteni väri olisi harmaa ja paitani virttynyt riepu. Opin kuitenkin myös sen, etten haluaisikaan sitä kaikkea. Haluan vihdoin suon ja kuokan, jolla omin käsin voisin kuokkia itselleni perunamaan. Minusta piti kasvaa suurkaupunkien maailmankansalainen, mutta minusta varttuikin maalaispoika. Maajussille morsian, here I come!

Vaikka onkin tylsää sanoa, että palattuani Suomeen huomasin kaiken olevan ennallaan, niin se vain on totta. Aika on pysähtynyt täällä ja hyppään täsmälleen samaan pisteeseen, mistä lähdin. Kiersin suuren ympyrän ja poikkesin matkalla moneen suuntaan, joten harppi olisi ollut pahin vihollinen. En jättänyt jälkeeni kiviä, jotta löytäisin tien uudelleen. Ehkä se ei olisi ollut edes tarpeen, sillä tiellä myllertävät tuulet, jotka viskoisivat kivet pois polulta joka tapauksessa. Yleensä tie täytyy löytää takaisin kotiin, mutta minä olen varma, että tie kotiin on tuttu, mutta polku sieltä pois on löydettävä uudelleen. Vaikka lähtisinkin kiertämään uusia ympyröitä, kaikilla niillä tulee olemaan yksi yhteinen leikkauspiste. Olen siellä tällä hetkellä.

Suomalaisuus on iskenyt minuun lujaa näiden parin viikon aikana, jotka olen täällä viettänyt. Kaikki on täällä vain juuri niin oikein. Korviini syötetään 60-luvun iskelmää ja tilaan tienvarsikuppilasta sokerimunkin, joka on seissyt tarjolla muutaman päivän ja sen sokeri on jo kadonnut huomaamattomiin ja pinta on limainen. Vieressä joku pelaa rahapelejä. Tätä ääntä en ole vuoteen kuullut. Pelataanko hedelmäpelejä muualla? Jos ei, niin kerätäänkö kaikki rahat hyväntekeväisyyteen kadulla ohikulkijoilta? Illalla täällä voi käydä saunassa ja kiukaan päällä paistaa makkaraa. Olin täysin unohtanut, että niin voi edes tehdä. Elän lapsuuttani pienoiskoossa. Kaikki tuntuu vain niin todelliselta ja kosketettavalta.

Matkaan lähti realistinen, hieman kyyninen, mutta innostunut ihminen. Takaisin tuli sama tyyppi, joka yhä näyttää väsyneeltä tai vihaiselta, mutta joka toivottavasti on aktiivisempi ja jonka korvanlehdet ovat venyneet taas vähän lisää. Sveitsi teki hyvää ja ennen kaikkea auttoi elämään Suomessa paremmin. Zürich, nyt olet oikeasti kuollut.

Viikate heiluu

Zürich, olet kuollut. Tuntuu, etten ole ikinä asunutkaan siellä. Olen taas normaali itseni enkä enää kiitä tuhannesti saamastani tekstiviestistä, kosketa keskustelun lomassa spontaanisti ihmisiä, hoe heidän nimiään tai kättele. Elämäni on tästä eteenpäin tylsää, koska nyt on pakko idiootin viitta harteilta ja alkaa välittää asioista. Mutta ei auta, sillä sveitsi-elämäni taottiin juuri lapiolla kuoliaaksi.

Kaipaan sitä tunnetta, kun saan heittää tyhmän katseen ja olla niin totaalisen tietämätön. Haluan päästää ihmettelevän äänteen silmät pyöreinä. Haluan! Tämän jälkeen tahdon nyökyttää päätäni pienellä hymyllä ja sanoa ”Ja, ja”. Tahdon todella! Jouduin tämän takia jatkuvasti epämukaviin tilanteisiin ja kerran todella erikoiseen tapahtumaan lenkkeillessäni, mutten siltikään vaihtanut perusvastaustani ”Nein, nein” –muotoon, sillä haluan olla positiivinen.

Kaipaan saksan kieltä. Minun äidinkieleni on saksa ja pystyn ilmaisemaan kaikista syvimmät tunteeni parhaiten saksaksi. Pidän lisäksi nykyään sveitsin saksasta, kurkkuärrästä ja hoopoista sanoista. Sveitsin saksan sanat ovat lapsekkaita, hölmöjä, vähätteleviä ja toheloja. Ei kurjia ja ilkikurisia vaan pieniä ja harmittomia.

Tahdon nauraa naiiveille sveitsiläisille, jotka eivät oikeasti ymmärrä todellisesta elämästä yhtään mitään. He elävät maassaan pienen kuplan sisällä omassa ekosysteemissään. Heidät on kasvatettu laumaksi, jossa jokainen auttaa toistaan ja kukaan ei huijaa ketään. Jos barbaarit ulkomaalaiset tulevat ja huijaavat, valehtelevat tai juovat liikaa alkoholia, he hämmentyvät. Jos joku tyhjentää ja helpottaa oloaan aidan yli pitkän illan päätteeksi, pysähtyy joka toinen ihminen kysymään, onko kaikki hyvin ja ovatko henkilön ystävät lähellä. Identtiset keski-ikäiset kaksoset kauhistelevat tapahtuvaa ja alkoivat avuliaasti kaivaa ”pilleriä” kassistaan, jonka tulisi auttaa. Haluan osaksi tällaista yhteisöä. En halua kävellä kylmästi vain ohi, jos joku on juonut liikaa, vaan haluan välittää ja antaa pillerin. Se on lähimmäisenrakkautta. Mistä edes näitä pillereitä saa, joilla kaikki huolet ja paha olo katoaa?

Minut täytyy pitää tiukan kurin alla, niin saan jotain aikaan. Viha ja pelko ovat ainoat minua eteenpäin ajavat asiat. Muuten saatan vain tuijottaa kattoa ja mietiskellä tulevan talven maastohiihto-maailmancupia. Sinne meni Barbara ja tiemme eivät enää kohtaa. Kuka liimaa post-it –lappuja oveeni ja ohjeita ympäristööni?! Olen lohduton.

Nyt olen kuollut. Tässä tää nyt oli. Nyt yllätyksekseni tuntuu jo, että on välillä hyvä olla Suomessa. En tahdo elää jatkuvaa Woher kommst du? –elämää. Mutta ulkomaille palaan. Luultavasti Kiinaan.

Täytyy pohtia, mitä teen tämän blogin kanssa, sillä ei ole enää sama asia kirjoittaa, kun nousen kolmantena päivänä kuolleista. Ja mistä edes kirjoittaisin? Kuinka vihaan Turkua ja sen kieltä? Katsotaan.

Voihan vittu, eksyin Alpeille ja minua täytyy auttaa.

Sietämätön keveys

Olen menettänyt täysin ajantajun elämästäni. En osaa sanoa, mitä tein toissapäivänä enkä tiedä enää, söinkö liikaa viime jouluna tai missä asuin neljä vuotta sitten. Katson ikkunasta ulos ja näen saman maiseman kuin luulen nähneeni koko elämäni, vaikka tiedän asuneeni täällä vain kahdeksan kuukautta. Aika ei kuitenkaan ole pysähtynyt, vaan se liikkuu nopeasti. Usein kiertää ympyrää. Tapaan samat kasvot baarissa ja tilaan oluen. Otan yöllä kello kolmen bussin kotiin ja harpon asemalta kohti kämppääni ja maa on kostea. Ilma myös. Kävelen punaisia päin, koska tiedän, että yöllä ei ole vaaraa. Joku satunnainen yökulkija pysäyttää minut ja pyytää kääntämään Boten Annan sanat hänelle saksaksi. En hämmästy, sillä tämä on elämääni.

Elämäni on kuin liukuoveni. Se on eri asia kuin tavallinen ovi. Sen avoimuus on liukuvaa eikä se ole milloinkaan kunnolla kiinni tai koskaan kokonaan auki. Ei ikinä sepposen selällään. Sitä ei voi paukauttaa suutuksissa kiinni, koska se saattaa lähteä kiskoiltaan tai kimmota liian kovasta voimasta jälleen auki. Se liikkuu huomaamattomasti, mutta sahaa eteen ja taakse. Jokainen kuulee, mitä sen takana tapahtuu, jos siellä sanotaan jotain. Mutta sen takana voi olla hiljaa ja huomaamattomissa ja toivoa, ettei kukaan astu sisään. Se on kuitenkin helppo avata ja nähdä kaikki vaatteet lattialla. Muutama muki lojuu pesemättömänä pöydällä. Sade kasteli avoimesta ikkunasta paperit, mutta koulukirjat säästyivät. Nyt ikkunalauta on puhdas. Tavarat eivät ole kuitenkaan niin sekaisin kuin ennen, sillä olen juuri siivonnut.

Pian astun erikoislaitteeseen ja jätän tämän Mikä-mikä-maan. Matka tänne ja pois kestää vain pari tuntia, mutta todellinen etäisyys on suurempi. Täällä asuu eri ihmiset ja kasvaa eri kasvit. Täällä jokainen on Peter Pan. Pieni, lentävä poika, joka leikkii yötä päivää. Siellä toisaalla jalat ovat tukevasti maassa ja vaikka hyppää korkealle, niin aina tömähtää takaisin maahan. Mitä korkeammalle ponnistaa, sitä kovempaa tippuu. Tietää murtavansa jalkansa hypätessään viidennestä kerroksesta. Siellä voi kuitenkin olla varma, ettei kukaan mukaan lähde lentoon.

Pian ostan ruisleipää, vaikka oikeasti haluaisin syödä vain vaaleaa paahtoleipää ja polttaa sormeni, kun yritän saada niitä ulos paahtimesta. Talvi tulee olemaan hyinen ja joudun tapaamaan ihmisiä ulkona, vaikka on pakkasta.

Helvetin kuuma

Paholainen on noussut maan päälle. Harmi, että hän valitsi asunnokseen saman kommuunikämpän minun kanssani. Pahan voiman näkee silmistä, olemuksesta ja käyttäytymisestä. Tähän asti hän on peittänyt vihansa melko hyvin ja menettänyt malttinsa vain satunnaisesti lappujen kautta. Muutamat viime aikojen tapahtumat ovat kuitenkin antaneet lopullisen varmuuden jo aiemmille päätelmilleni. Hänen vihansa on valtava ihmiskuntaa kohtaan.

Kaikki alkoi yhtenä aivan normaalina maanantai-iltana. Tiskikone oli täysi puhtaista asioista, koska tiskikonevuorolainen ei ollut hoitanut tyhjennystä, joten likaiset tiskit kasaantuivat keittiön pöydälle. Valmistettuani voileipäni asetin juustohöylän myös pöydälle, koska kone oli täysi puhtaista astioista. Söin herkullisen juusto-kinkkuvoileivän iloisin mielin ja hyvällä ruokahalulla. Mietin, että on se kummallista, että minä olen ainoa, joka tässä taloudessa käyttää juustohöylää, koska täällä ihmiset leikkaavat veitsellä juustosta paloja eivätkä siivuja. Olin vain tyytyväinen tilanteeseen, koska sain yksinoikeuden höylään ja olenkin hoitanut sitä huolella. Silti sen kärkeen on ilmestynyt polttomerkkejä. Ikään kuin joku olisi pitänyt sitä tulisilla hiilillä.

Muutaman tunnin kuluttua huomasin joka maanantaiseen tapaan palautelapun ilmestyneen keittiöön. Harmikseni huomasin, ettei tälläkään viikolla kaikki siivouksessa ollut meidän yhteisöltämme onnistunut. Lappu oli ilmestynyt jälleen ylemmältä taholta ja siinä sanottiin, että tiskien tulee hävitä pöydältä huomiseen mennessä, koska tämä teininoita aikoo siivota keittiön seuraavana päivänä. Huvituin.

Mitään ei tapahtunut, vaan tiskit jäivät yön yli pöydälle. Kuulin, kun Piru tuli illalla myöhään kotiin öisiltä pimeiltä retkiltään. Kuulin, kuinka hänen sisällään pauhasi ja tuhannet levottomat sielut huusivat armahdusta ja aivan kuin olisin nähnyt savun nousevan hänen päästään. Tarkkailin tilannetta pimeässä, jottei hän huomaisi minua. Hän oli raivoissaan, se oli varmaa.

Aamulla hän heräsi ja käski minut lempeästi keittiöön. Arvasin, mitä tuleman pitää, koska mitään muuta syytä hänellä ei ole puhua minulle kuin palautteenanto. Hän aloitti tuohtuneena ja kysyi, että mitkä näistä pöydällä olevista tiskeistä ovat minun. Katsoin kummastellen häntä ja kysyin uudelleen, koska luulin ymmärtäneeni väärin. Tämän jälkeen hän toisti kysymyksensä ja lisäsi olevansa täysin varma, että tiskien lomassa pilkottava juustohöylä on minun, koska olen ainut, joka sitä käyttää. Lisäksi hän kehotti minua osoittamaan sormella, että mitkä kaikki muut tiskit pöydällä ovat minun. Sanoin, etten ole täysin varma, mutta olettaisin, että teemuki ja maitolasi saattoivat myös olla minun. Lisäksi muistaakseni käytin yhtä haarukka lapioidessani raejuustoa mahaani.

Ilmaisin tällä kertaa kuitenkin tälle yksinvaltiaalle mielipiteeni asiasta, että mielestäni tällainen juustohöylän osoittelu on typerää. Juustohöyläni on koskematon ja hän hyökkäsi rajusti sitä vastaan ja loukkasi samalla minua. Enää en voinut olla hiljaa. Tiesin kuitenkin, että enää ei ollut paluuta. Eikä myöskään ollut.

Hän raivostui vastahankaisuudestani ja alkoi huutaa täyttä kurkkua minulle, että mikä tässä paikassa on vikana ja hänenkö muka tulisi laittaa kaikki nämä tiskit tiskikoneeseen ja lisäksi hän paasasi, että kestää ainakin puoli tuntia ennen kuin hän voi alkaa siivota keittiötä, koska se tulee raikota ensin. Muistutin häntä, että hänellä on keittiönsiivousvuoro ja siihen kuuluu siis keittiön siivoaminen. Tätä hän ei enää sulattanut. Tulikuuma höyry syöksyi hänen sieraimistaan ja se poltti käsivarsiani. Hän alkoi kirkua lisää. Aivan kuin olisin nähnyt myös pienten sarvien työntyvän esiin hänen päänahastaan. ”TÄMÄ ON SIKOLÄTTI!! SIKOLÄTTTTTTTTTTIIIIIII!!!”, ”EN OLE TÄÄLLÄ TEIDÄN ÄITINNEEEEEE!” (luojalle kiitos). Itse seurasin tapahtumaa korvatarkkana ja hymisin itsekseni, koska ymmärsin kaiken ja erityisen tyytyväinen olin, että ymmärsin sikolätti-sanan. Olin juuri opetellut sen. Hän jaksoi huutaa yllättävän pitkään, mutta rynnisti lopulta ohitseni omaan huoneeseensa ja luultavasti nappasi siellä muutaman vahvan rauhoittavan pillerin. Tällä välin asetin juustohöyläni tiskikoneeseen. ”Noin”, ajattelin. Olin pelkästään tyytyväinen tapahtuneeseen ja lähdin jälleen omaan huoneeseeni. Hän taas häntä heiluen, hehkuvan punaisena ja suuret sarvet päässään lastasi kaikki tiskit ja kaiken muun mahdollisen tarjottimelle ja vei sen Fabianin huoneen lattialle. Liimasi lopulta lapun päälle, että tämä ei käy päinsä.

Muutama päivä myöhemmin luotettava agenttini maantiedon luennolta kertoi, että oli nähnyt tämän Pirun tauolla huutavan pää punaisena luennoitsijalle luentokalvojen riittämättömyydestä. Tätä oli kestänyt tovin ja luennoitsija oli ollut hämillään hänen suuresta vihastaan kalvoja kohtaan. Silmät leimuten hän oli paasannut hetken, lopulta luovuttanut, rynnännyt paikalleen ja pakannut Uppsalan yliopiston juomapullonsa (varma tunnistus oikeasta henkilöstä, koska eräs hänen ristiretkistään suuntautui Ruotsiin) ja sinkoutunut ulos salista jättäen punaisen höyryvanan jälkeensä. Luentosali oli ihmetellyt tapahtunutta. Minä en. Olen tottunut.

Todellinen sattuma, että itse paholainen on noussut alakerrasta keskuuteemme ja valinnut atraimekseen minun juustohöyläni ja toimittaa pakanalliset menonsa meidän vessaan perustetulla alttarilla reliikkeinään keittiön pöytämme ja tiskikone. Alan periä pyhiinvaeltajilta pääsymaksua. Rikastun.

Urheilu

Olen heittäytynyt villiksi Sveitsissä. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni muscle-pump –tunnilla. Olen vieroksunut koko elämäni tämän tyylisiä tunteja, koska yhdessä "kivaa" tekeminen ei kuulosta mitenkään houkuttelevalta liikuntamuodolta. Ihmettelen varsinkin, että miksi siitä pitäisi vielä maksaa. Täällä tämäntyyliset tunnit ovat koko kansan huvi. Opiskelijoille kaikki liikunta on ilmaista. Päätin antaa tällaisellekin urheilulle mahdollisuuden ja heräsin reippaasti jo kahdeksalta aamulla. Naamalleni asetin vanhan Shelliltä ostetun, värikkään ja lerpun hirviö-frisbee-naamarin, jotta minua ei tunnistettaisi. Ihmisiä oli paljon paikalla ja miehiä luultavasti kolmasosa, jota ihmettelin.

Ohjaajana toimi timmi 50-vuotias täti, jolla oli siilitukka. Tunti alkoi ja kaikki aloittivat painojen nostelun yhdes koos ja varmoin ottein. Itse yritin vain seurailla muita takarivistä. Muutaman minuutin jälkeen sali alkoi henkiä juuri sellaista fiilistä kuin olin odottanutkin. Rasva alkoi tiristä ja paistinrasvan käry täytti huoneen. Ihmiset huhkivat ja hyllyivät tuskaisesti yrittäen saada painot vielä kerran ylös. Ohjaaja huusi aina välillä ohjeita ja kannustushuutoja ja yleisö vastasi hänen kysymyksiinsä huutaen ”Joo, meillä on kivaa!”. Huiskivia käsiä ja avoimia huokosia joka puolella. Tämä ei ole niin houkuttelevaa. Hikoilevatko tytötkin? Ei vaikuttanut niin esteettiseltä.

Urheilumuotona tämä oli tehokas ja olinkin väsynyt sen jälkeen, mutten silti käsitä, että miksi näitä samoja liikkeitä ei voi tehdä punttisalilla? Mutta toisaalta ihmiset tarvitsevat kuria ja jos tämä lihaksikas ja pelottava täti sanoo, että nyt allit liikkeelle, niin ei siinä muu auta. Mutta urheiluna ihan järkevää toimintaa. En ymmärrä välttämättä aerobicia, koska se tuntuu vieläkin typerämmältä. ”Yks kaks, huiski käsi tonne päin. Kolme neljä ja vasen käsi kohti kattoa, toinen jalka suorana taakse. Viisi kuusi ja hypi yhdellä jalalla.” Vaikea mitata voittajaa.

Olen erittäin kilpailuhenkinen ja tahdon voittaa aina kaikki niin urheilussa kuin missä muussa tahansa. Tahdon aina olla parempi, kovempi ja suurempi. Tahdon tehdä maaleja, mäiskiä jotain päin näköä, liukutaklata ja itkeä tappion tullen. Hävitessä tuntee elävänsä ja rintaa alkaa puristaa. Se on urheilua.

Ärsyttää

Kohteliaisuudet ovat turhia ja niitä viljellään täällä aivan liikaa. Erityisen ärsyttävä on aivastuksen jälkeinen ’terveydeksi’. Tämä on erityisen rasittava minulle, koska aivastelen luonnottoman paljon. Levitän taudinaiheuttajia joka puolella ja täysin ventovieraat ihmiset toivottavat joka kerta terveyttä. Tädit bussipysäkillä, kanssaopiskelijat luennolla ja kaupassa hyllyjenraosta pilkistää aina aivastuksen jälkeen jonkun terveyttä-toivottava pää. Kämppikseni huutavat sitä omista huoneistaan, kun kuulevat minun aivastavan. Huudan siihen kiltisti ”DANKE!!”, vaikka sisälläni kiehuu. Jos kehtaisin, niin näyttäisin kaikille ihmisille keskisormea vastaukseksi. Milloin viimeksi ilmaisinkaan tunteitani keskisormella? En pysty muistamaan. Niin voimakas tunteenilmaus, mutta täysin unohdettu. Sillä voisi nousta joka tilanteen yläpuolelle. Ei tarvitsisi sanoa mitään, vaan näyttää pelkästään tämä merkki ja on väistämättä voittanut kamppailun. Sen näyttämiseen kuuluu lisäksi ylpeä ja koppava katse. En vain osaa enää käyttää tätä. Keskisormeni onkin nykyään täysin hyödytön. Revin irti.

Toinen ärsyttävä tapa on hyvän ruokahalun jatkuva toivottaminen. Jos teen itselleni kuivan voileivän, niin en perkele tarvitse sen syömiseen hyvää ruokahalua, vaan se menee alas ihan muutenkin, joten älkää sitä minulle myöskään toivottako.

Lisäksi viha nousee pintaan, jos kuulen vielä kerran, että joku sveitsiläinen heittää keskustelun lomaan vitsin ja tämän jälkeen selventävän lauseen: ”Pelkkä vitsi vain.” Järkyttävää toimintaa. Jos keskustelukumppani ei tajua, että kyseessä oli vitsi, niin lähtekööt itkien kotiin. Tämän takia ulkomaalaisten kanssa huumorintajumme ei usein kohtaa. En sano usein kertoneeni juuri mojovan vitsin, vaan jätän asian sikseen. He eivät ymmärrä, että vitsin voi myös kertoa vakavalla naamalla ja ilman vitsinkiiltoa silmissä. Opetus: Jos sanon sinua #¤?&$pääksi, niin en välttämättä tarkoita sitä. Rakkaudesta potkin. Riippuu tilanteesta. Se saattaa olla myös ”VAIN PELKKÄ VITSI!!!”

Hyvittääkseni sveitsiläisille huonoja tapojani osallistuin kahteen katurekrytointikampanjaan. Molempiin minut huijattiin sisään. Ensimmäisessä luulin, että voisin maksaa 3,75 euroa kuussa ja koska olen täällä enää pari kuukautta, niin ajattelin, että hyvin voin lahjoittaa muutaman euron kehitysmaan lapsille. Mutta pian huomasin, että minulle olikin laitettu juuri tästä syystä heti koko vuoden summa samaan eli jouduin maksamaan 45 euroa. Toinen rekrytointi koski sveitsiläisiä vammaisia. Joka kymmenes ihminen on kuulemma vammainen, mutta kadulla heitä ei näy, koska eivät voi liikkua ulkona. Katurekrytoija iski heikkoon kohtaani. Hän kehui saksan kielen taitoani. Pam! Olin lyöty. ”Totta kai haluan nähdä enemmän sveitsiläisiä vammaisia kaduilla.” Siitä rapsahti toiset 45 euroa. Halusin kyllä lisäksi aidosti hyvittää vammaisille aiheuttamaani mielipahaa. Tarkoitukseni oli kuitenkin perua nämä kummatkin lahjoitukseni puhelinsoitolla, mutta kumpikin jäi laiskuuttani. Nyt olen tehnyt koko elämäni ajaksi tarpeeksi hyviä tekoja. Täytyy katsoa, mihin sieluni lopulta vilahtaa. Puhun näköjään usein kuolemanjälkeisestä elämästä, joten luultavasti se huolettaa minua.